Häät ovat yksi ihmisen tärkeimmistä juhlista, johon hääpari usein lataa paljon odotuksia. Ainakin ensimmäisellä kierroksella. Toiset menevät reilusti järjestelyissään yli äyräiden, toiset ehkä haluaisivat, mutta budjetti ei anna periksi.
Elokuva alkaa jälkimmäisellä tapauksella. Max Angély (Jean-Pierre Bacri) on jo pidempään elämästään nauttinut hääsuunnittelija, joka on ehtinyt kiertää häätahkoa muutamankin kerran. Juhlatilan taustalla näkyy Pariisin monumentaalinen Eifel-torni, mutta nuoripari haluaa saada aikaan luksusta parilla pennillä. Maxilta palaa pinna, ja hän jättää ihmettelevän nuorikon taakseen, kun on aika sännätä käsillä olevan hääjuhlan toteuttamiseen.
Maxin ajokortti on kuivumassa, joten hänen on siirryttävä Pariisin ulkopuolelle mopoautolla. Matkan varrella hän poimii kyytiin sukulaismies Julienin (Vincent Macaigne) ja keula kohti 1600-luvun linnaa, jossa häät järjestetään. Linnan pihalla on käynnissä hektinen purku, kun ruoat sun muut tarvikkeet pitää saada paikoilleen. Samaan aikaan hääbändi roudaa omia tavaroitaan aiheuttaen vaikeuksia järjestelyihin. Maxin oikea käsi Adèle (Eye Haidara) ja bändin solisti James (Gilles Lellouche) ottavat rajusti yhteen.
Max ottaa ohjat käsiin ja näin homma saadaan rullaamaan. Edes jotenkin. Ranskassa kun ollaan, ei mikään ole helppoa ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Vaikka kiire on kova, ei puhe lakkaa ikinä.
Suurimmat diplomaatin taitonsa Max joutuu laittamaan peliin sulhasen, Pierren (Benjamin Lavernhe) kanssa. Pierre on rikas ja täynnä itseään. Hän esittää rentoa jokamiestä mutta vaatii ihailua osakseen ja on tarkka asemastaan. Hänen morsiamensa Héléna (Judith Chemla) jää täysin statistin rooliin. Itsensä enemmän kirjallisuusoppineeksi kuin tarjoilijaksi mieltävä Julien kokee tunteiden paloa Hélénaa kohtaa. He ovat joskus käyneet treffeillä noin kerran, mutta Julien ei ole päässyt siitä yli. Hän tekee parhaansa esittääkseen ennemmin häävierasta kuin työntekijää. Siis elokuvan alussa, lopussa sillä ei jostain syystä ole enää merkitystä. Pierre keskittyy itsensä korostamiseen, mitä hänen äitinsä (Héléne Vincent) ihailee. Ehkäpä enemmän kuin olisi suotavaa.
Juhlapäivä etenee suurin piirtein suunnitelmien mukaan. No, tietenkin kaikenlaista jännää sattuu. James ei osaa laulaa italiaksi, bändi saa ruokamyrkytyksen hääruoasta, sulhanen suunnittelee suuremmoisia asioita, tarjoilija hakkailee morsianta, Maxin pitäisi jättää vaimonsa, jotta voisi alkaa olla alaisensa Josianen (Suzanne Clément) kanssa, on pelko viranomaisen tarkastuskäynnistä ja niin edelleen. Puhe ei sentään lakkaa.
Ranskassa tehdään aivan oikeasti todella hyviä elokuvia. Erityisesti työväenluokkaa kuvaavat draamat ovat väkeviä. Valitettavasti sieltä tulevat komediat ovat lähes poikkeuksetta enemmän vaivaannuttavia kuin aidosti hauskoja. Juuri sellainen on myös C’est la vie – Häät ranskalaiseen tapaan. Sen käsikirjoitus on kudottu mittavasta mutta tyhjänpäiväisestä sanailusta, monista henkilöhahmoista, jotka eivät lopulta tuo tarinaan yhtään mitään lisäarvoa sekä muka hauskoista väärinkäsityksistä.
Lopulta oikeastaan kaikki, mitä ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Olivier Nakache ja Eric Toledano ovat ryhtyneet rakentamaan, lässähtää merkityksettömänä kasaan kuin kohokas väärissä käsissä. Kaikki perustuu kliseisiin ja pikkunäppäriin ennalta-arvattavuuksiin.
Tekijöillä ei ole ollut joko osaamista tai uskallusta viedä aiheitaan riittävän pitkälle, jotta ne olisivat hauskoja. Jollei kokenut ja karismaattinen pääosanesittäjä Jean-Pierre Bacri osaisi kannatella tarinaa ja linnan maisemat olisi niin upeita, ei olisi ainuttakaan syytä nähdä tätä elokuvaa. Niistä ansaittu toinen tähti.