Cinderella – Tuhkimon tarina

13.3.2015 07:00
MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA 13.03.2015

Ella kasvaa rakkauden ja onnen ympäröimänä, mutta idyllinen lapsuus päättyy äidin äkilliseen kuolemaan. Kun sureva isä päättää mennä uudelleen naimisiin, Ella vannoo toivottavansa uuden äitipuolen tervetulleeksi kotiinsa ja sydämeensä. Häntä ajaa äidin ohje: Ole rohkea ja ole kiltti. Valitettavasti moinen optimistinen elämänfilosofia pistetään nopeasti koetukselle.

Tuhkimoa on morkattu hiljaisesta myöntyvyydestään ja epäterveestä mieltymyksestään kotitaloustöihin – hän ei ole mikään feminismin kansikuvatyttö. Kun Kenneth Branagh ilmoitti, että ei aio modernisoida satua eikä varsinkaan muuttaa sankaritarta jälleen uudeksi versioksi taistelijaprinsessa Xenasta, kulmakarvat kohosivat. Edes Lumikki-raukka ei nykyään saa lauleskella lintujen kanssa, vaan hänen on täytynyt rynnätä valtaamaan linnoja tai taistella härkiä vastaan Espanjassa.

Branagh myös piti lupauksensa – Cinderellaa ei ole tehty postmodernin ironian ystäville. Vaikka sen on käsikirjoittanut Chris Weitz, yksi American Pien luojista, Tuhkimon tarina on todennäköisesti vuoden vanhoillisimpia elokuvia. Branaghin elokuvaa voisi väittää jopa taka-askeleeksi. Disneyn vuoden 1950 klassikon ja sen jatko-osien lisäksi on tehty monia yrityksiä hengittää kuluneeseen tarinaan uutta henkeä – Harlemiin sijoittuva musikaali, pingviinien kansoittama lyhytanimaatio, poliittisesti korrekti Ikuisesti sinun (Ever After, 1998) sekä melko viaton seksploitaatio-outous, jossa Lumikki tapaa prinssinsä orgioissa. Vaikka sankaritar ei nyt lue Thomas Moren Utopiaa, ylityöstetyistä uudelleenlämmittelyistä poiketen Cinderella – Tuhkimon tarina on oikeasti… hauska.

Brittitaiteilija tuo kankaille väriräjähdyksen, jollaista ei ole juuri nähty sen jälkeen kun Michael Powell ja Emeric Pressburger löysivät värifilmin. Kiitettyjen ja palkittujen Sandy Powellin ja Dante Ferrettin ansiosta Cinderella on ylenpalttisuuden juhlaa – tanssisalikohtaus yksinään saattaisi prinsessa Sissin häpeään. Kaikki kimmaltaa, vyötäröt ovat piukat (eivätkä edes digitaalisesti kuristettuja) ja täydellisesti tupeeratuissa kiharoissa on enemmän kimmoisuutta kuin tennispalloissa. Kun mukana on vielä koko joukko mainioita tietokoneolentoja, vain yksisarvinen tuntuu puuttuvan vieraslistalta.

Cate Blanchett näyttää nauttivan suunnattomasti kovaksi keitetystä daamistaan, jolla on kuolettavan hieno vaatekomero – ja kukapa olisi uskonut, että pahasta äitipuolesta olisi särmikkään pokeri-illan emännäksi. Helena Bonham Carterin esiintyminen vihjailee, että myös haltiakummit saattavat laajentaa tajuntaansa. Koko hoidon onnistuminen ja epäonnistuminen lepää kuitenkin pääasiassa päähenkilön hennoilla hartioilla. Vähemmän räiskyvässä osassaan Downton Abbeysta tuttu Lily James esiintyy vakavissaan – vaikka kirjaimellisesti kiittääkin kanoja munista ja suurimman osan ajasta seurustelee jyrsijöiden kanssa. Samalla hän on suorastaan lumoava, mitä ei voi sanoa melko värittömästä prinssistä. Ainoat mieleen jäävät asiat Richard Maddenin esittämästä lemmenkohteesta ovat tämän isäsuhdeongelmat ja säädyttömän kireät housut.

Cinderella – Tuhkimon tarina -elokuvan traileri

Lisää luettavaa