Come Play

GENRE , ENSI-ILTA 30.10.2020 TÄHDET

Klassisia Spielberg-seikkailujen elementtejä mieleen tuova sympaattinen säikyttely melkein ansaitsisi ylimääräisen tsemppitähden, mutta lyhärin venyttäminen pitkäksi elokuvaksi pingottaa tarinaa paikoin liiankin ohueksi.

Viime vuosien trendi tuntuu olevan, että nuori ja innokas tekijä ohjaa pelottavan lyhytelokuvan ja pääsee tekemään sen perusteella pitkäksi venytetyn kauhuleffan. Joskus tarinalla on onnellinen loppu, kuten Andy Muschiettin tapauksessa. Hän sai venyttää Mama-lyhärinsä samannimiseksi pitkäksi hitiksi ja jatkoi Se-hitteihin. Yleensä tehokaskin lyhytelokuva kääntyy vain turruttavilla böö-säikytyksillä kyllästetyksi halpikseksi, ja nuori tekijä jää yhden hitin ihmeeksi.

Toivottavasti Jacob Chase kuuluu harvoihin poikkeuksiin ja pääsee tekemään lisää elokuvia, sillä hänen Larry-lyhäriinsä perustuva Come Play -elokuvansa on mitä toimivin pelottelu, joka yhdistää säikyttelyä Steven Spielbergin klassisten nuorisoseikkailujen elementteihin. Ei ole yhteensattuma, että hirviökauhua katsoessa mieleen tulee sellaisia tuotantoja kuin Poltergeist, Arkajalat ja jopa E.T. – tuoreemmasta päästä hengenheimolainen voisi olla vuoden 2011 Super 8 – sillä Blumhousen tapaisten kauhustudioiden sijaan elokuvan onkin tuottanut Spielbergin omistama Amblin Partners.

Joillakin markkinoilla Come Play tunnetaan lyhärin mukaan nimellä Larry. Nimihahmo on puhelinnäyttöjen ja tv-ruutujen takaisessa ulottuvuudessa elävä hirviö, jota vetää puoleensa yksinäisyys. Se kiinnittää huomiota pieneen, autistiseen Oliveriin (Marriage Storyn Azhy Robertson).

Oliverin kaverit ovat kääntäneet hänelle selkänsä, eikä aikuisiinkaan voi luottaa. Autistisen lapsen hoitamisen taakka ei äidin (Gillian Jacobs) mielestä jakaudu tasaisesti, ja liitto isän (John Gallagher Jr.) kanssa natisee liitoksissaan. Mitä pitemmälle Oliver lukee puhelimeensa latautunutta e-kirjaa väärinymmärretystä hirviöstä, sitä lähemmäs Larry pääsee uutta ”ystäväänsä”, jonka haluaa seurakseen omaan maailmaansa.

Come Play hyödyntää kliseitä niin böö-säikyttelyjen suosta kuin spielbergmäisestä ydinperhepelotteluista. Tuttujen elementtien yhdistely pitää katsojaa mukavasti epätietoisuuden vallassa, kun oletukset tapahtumien etenemisestä osoittautuvat vääriksi. Virkistävästi elokuva ei keskity siihen, kuinka päähenkilö turhaan yrittää vakuuttaa muita hirviön olemassa olosta ja kuvaan kävelevät sivuhahmot joutuvat yksi kerrallaan sen yllättämäksi.

Moisesta massasta Come Play eroaa sillä, että sen hahmot ovat monitasoisia ja uskottavia. Ennen kaikkea elokuvassa on ajatusta ja sydäntä, joka teollisemmista säikyttelyistä puuttuu.

Toivottavasti Come Play ei sen vuoksi putoa kahden maailman väliin, sillä koko perheen kauhuelokuvan konseptia voi olla vaikea markkinoida. Nuoremmille katsojille se saattaa olla turhan pelottava. Rosoisen kauhutarinoiden ystäville sen lapsinäkökulma ja paikoittainen höpsöys saattavat olla liian lällyä.

Se olisi harmi, sillä kyseessä on pitkästä aikaa pelotteluleffa, joka pyrkii kertomaan oikean tarinan menemättä säikyttelyn ehdoilla. Tarinaa olisi kyllä voinut paikoin terävöittää, sillä vaikka Come Play on johdonmukainen asettamissaan fantasiamaailman säännöissä, uskottavuutta on jouduttu venyttämään pitkän elokuvan mittaan pääsemiseksi. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin pysyttelee rajan oikealla puolella.