Norjalainen nuortenelokuva on näillä lakeuksilla melkoinen harvinaisuus, niinpä Aurora Gossén ohjaama, ABBAn ikivihreältä hittibiisiltä nimensä lainannut Dancing Queen on jo pelkkänä kuriositeettina astetta mielenkiintoisempi tapaus. Kasvutarinan keskiössä on yläasteikäisiä tanssista innostuneita esiteinejä oppimassa elämästä yhtä ja toista.
Pääosassa nähdään Liv Elvira Kippersund Larssonin esittämä 12-vuotias Mina, joka sekoaa aivan täysin, kun kylille muuttaa Youtube-sensaatio, ihana hiphop-tanssija ED Win (Viljar Knutsen Bjaadal). Mina ihastuu poikaan ja päättää ryhtyä tanssijaksi, kun kouluun perustetaan tanssiryhmä kansallista Mjøsa Challenge -kilpailua varten. Eihän Mina osaa tanssia, mutta hän on päättäväinen ja tarmokas oppija. Kaikkien yllätykseksi hän läpäisee tanssikokeen.
Mina joutuu heti tanssiporukan pilkan kohteeksi painonsa, nörttiytensä, ujoutensa ja kömpelyytensä takia. Mina on kuitenkin periksiantamaton ja päättäväinen tyttö, joten hän treenaa salaa naapurin pojan, parhaan kaverinsa Markuksen (Sturla Harbitz) kanssa. Yllättäen myös omalla mummolla (Anne Marit Jacobsen) on salattu historia ammattitanssijana, joten Mina saa oppia myös vanhalta konkarilta, joka ei suostu kuuntelemaan tytön äidin (Andrea Bræin Hovig) ja isän (Anders Baasmo) hömpötyksiä.
Ihastuminen aiheuttaa ikävyyksiä ja Minan koulunkäynti kärsii. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan. Mina muuttuu ylimieliseksi ja yrittää kopioida koulun suosituimman tytön Bellan (Ylva Røsten-Haga) tyylin. Myös kaveri- ja perhesuhteet kärsivät siinä sivussa. Vain tanssilla, ED Winin huomiolla ja Mjøsa Challenge -kilpailulla on enää merkitystä.
Täyden kympin Mina on murtautumassa ulos kuorestaan ja kasvamassa kohti aikuisuutta. Sitä ennen pitäisi vielä hoitaa tanssikilpailu alta pois, setviä välit kuntoon useammankin ihmisen kanssa ja palauttaa balanssi elämään. Miten mahtaa nuoren jästipään käydä?
Ohjaaja Aurora Gossé on ottanut elokuvaansa mallia muun muassa Steven Spielbergin teinikuvauksista, joten siltä osin kaikki on kunnossa. Dancing Queen on kuitenkin musiikki- ja tanssielokuva, joita vierastan. Huomasin kevyen myötähäpeän hien nousevan iholle musikaalikohtausten aikana.
Eihän se tietenkään tarkoita, että elokuvassa olisi varsinaisesti mitään vikaa. Peilaan vain itseäni näihin kiusallisiin tilanteisiin. Nostankin hattua elokuvan nuorille näyttelijöille, jotka ovat uskaltaneet lähteä tanssin vietäväksi.
Dancing Queen on Minan kasvutarina. Tyttö osoittaa, että tällaiset myötähäpeän tunteet ovat pelkästään katsojan oma ongelma. Jokaisen nuoren pitäisikin kuunnella omaa sydäntään harrasteasioissa. Jokaisen lapsen pitäisi harrastaa juuri niitä juttuja, jotka tuntuvat itselle tärkeiltä. Myös vanhempien pitäisi tajuta tämä. Ei kannata viedä sitä pikku-Petteriä lätkätreeneihin, jos poika on ilmaissut intohimonsa esimerkiksi tanssia kohtaan. Pakkotreenaamisesta syntyy vain inhoa ja kaunaa.
Dancing Queen on kuitenkin myös melko kaavamainen lastenelokuva, eikä sillä ole varsinaisesti uutta sanottavaa. On cooleja ja nörttejä tyyppejä sekä näiden muodostamia erilaisia klikkejä, jotka muodostavat sosiaalisen hierarkian kouluihin. Ruoho ei ole kuitenkaan välttämättä vihreämpää aidan toisella puolen. Olemme erilaisia yksilöitä, eikä toisia saa kiusata.
Ehkä pieni varoituksen pitää kuitenkin antaa. Dancing Queen on huomattavasti synkempisävyisempi kuin Hollywoodin vastaavanlaiset tuotannot. Elokuvassa on muutama kohtaus, jollaisia ei oikeastaan voi nähdä kuin eurooppalaisissa nuorille suunnatuissa tuotannoissa. Laskettakoon se myös leffan plussaksi. Elämä ei ole pelkkää pinkkihattaraa, vaan joudumme elomme varrella kohtaamaan pieniä ja isoja vastoinkäymisiä.
Niko Ikonen