Delicatessenin ja Kadonneiden lasten kaupungin tekijän filosofinen mopo karkaa käsistä tarkoitusperiltään hämäräksi jäävässä tieteiselokuvassa, jossa Jeesus-hahmon saapuminen sekoittaa vankilalaboratorioksi rakennetun avaruusaseman rutiinit.
Ranskalaisen Marc Caron edellisestä elokuvasta on kulunut jo 13 vuotta. Vuoden 1995 Kadonneiden lasten kaupunki oli unenomainen, jopa surrealistinen aikuisten satu, jossa tiedemies varasti kaappaamiensa lasten unia pysäyttääkseen oman ikääntymisensä. Miehen elokuvalliset visiot eivät vuosien saatossa ole muuttuneet yhtään maanläheisemmiksi. Dante 01 kertoo avaruusasemasta, joka toimii lääketieteellisiksi koekaniineiksi suostuneiden paatuneiden rikollisten vankilana. Aseman kymmenkunnan asukkaan elämää järkyttää kahden uuden henkilön saapuminen.
Elisa (Linh Dan Pham) on kylmä, liikemiehen tavoin ajatteleva tiedenainen, joka haluaa testata nanoteknologiaansa, vaikka se tappaisi tutkimuskohteet. Lambert Wilson näyttelee Pyhää Yrjöä, vankia, jolla on yliluonnollisia parantajan kykyjä. Vangit yrittävät sovittaa Yrjön oman yhteisönsä sääntöihin, mutta kääntyvät yksi kerrallaan ”uskoon” tämän vapahtajuudesta. Samalla Elisa pyrkii tuotteistamaan Yrjön kyvyt edustamansa lääkefirman tuotevalikoimaan.
Lennokkaasta ideasta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovin mielenkiintoista elokuvaa. Ei Kadonneiden lasten kaupunkikaan järkevä ollut, mutta siinä oli tunnelmaa, järjen korvaavaa fantasian lentoa ja hienoa visuaalisuutta. Dante 01 on väkinäisen taiteellinen ja epämääräisen mutta raskassoutuisen symbolinen hahmojen nimistä alkaen. Sekavan new age -hengellisyyden lisäksi sen sanoma tuntuu olevan, ettei murhaajia pidä sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan heille on avattava ovet yhteyden löytämiseksi. Tunnelmallisuuden puute korostaa konseptin epäuskottavuutta, varsinkin loppupuolella, jossa mennään toimintajännityksen puolelle.
Yksikään henkilöhahmoista ei kasva kokonaiseksi ihmiseksi, josta katsoja voisi välittää. Elokuvan pelastaakin vain Caron kyky luoda pienin vedoin hienoja kuvia avaruusaseman ahtaista sokkeloista ulkopuolisen universumin sfääreihin. Valitettavasti paikoin tekijöiden visio olisi selvästi vaatinut isomman budjetin. Lopun joillekin ihmisille pahoinvointiakin aiheuttanut psykedelinen ilotulitus vaatii oikeuksiinsa päästäkseen elokuvateatterin kankaan – ja mahdollisesti nousuhumalan –, pienessä ruudussa se menettää tehonsa.
Elokuvan päättyessä töksähtäen katsoja miettii, mitä tai ketä sen lopetuksen oli tarkoitus lunastaa. Asiaa ei jää pitemmäksi aikaa pohtimaan, sen vähän polttoainetta elokuva ajatuksille antaa, vaikka yrittää liiankin kovasti päinvastaista.