Vuonna 1974 ilmestyneen Väkivallan vihollisen uudelleenfilmatisoinnin, tällä kertaa vain englanninkielisellä nimellä tunnetun Death Wishin, piti ilmestyä jo viime vuoden puolella. Las Vegasin ammuskelun vuoksi sen ensi-iltaa päätettiin siirtää. Floridan kouluammuskelun olisi periaatteessa voinut kuvitella vaikuttavan samalla tavalla, mutta ilmeisesti Yhdysvalloissa ei enää ole odotettavissa sopivaa, joukkosurmista vapaata jaksoa, jolloin Death Wishin kaltaisia liipasinherkkiä – useammassakin merkityksessä – elokuvia olisi soveliasta julkaista. Niinpä se pääsi levitykseen maaliskuun alussa.
Sekä alkuperäisessä että uusinnassa hyvin toimeentuleva, arvostetussa ammatissa (alkuperäisessä arkkitehti, uudessa kirurgi) toimiva mies kohtaa pahimman painajaisensa: hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuu väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi omassa kodissaan. Kun virkavalta ei tunnu pystyvän rikosta – eikä muitakaan väkivallantekoja – selvittämään, mies ryhtyy jakamaan kaduilla omankädenoikeutta.
Joku on onnistunut näkemään Death Wishissa itseironiaa sekä pottuilua niin Yhdysvaltojen aselaeille kuin NRA-järjestöllekin. Tuolloinhan julkaisuajankohdassa ei olisi ongelmaa, mutta ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja Eli Rothin ja Bruce Willisin edesottamuksia seuranneet tuskin pitävät itseironiaa heidän ensisijaisena luonteenpiirteenään. Todennäköisesti se ei ole edes kahdeskymmenes.
Brian Garfieldin alkuperäisteoksessa ja Michael Winnerin siitä tekemässä sovituksessa vigilantismi ja sen aiheuttanut rikos ovat erillisiä. Erityisesti kirjassa, mutta jonkin verran myös Winnerin filmatisoinnissa, kostoksi tappaminen edellyttää tekijän romahdusta, ja jokainen uusi murha rikkoo häntä lisää. Väkivalta väkivallan vuoksi ei tuo lohtua.
Rothin näkemyksessä, jota on ollut kynäilemässä kelpoja tv-sarjoja kuten Narc ja hupaisia toimintaelokuvia kuten Smokin’ Aces ja The A-Team käsikirjoittanut Joe Carnahan, Bruce Willisin versio Paul Kerseysta ryhtyy salapoliisina selvittämään omaa traumaattista kokemustaan, ja se on hänelle puhdistavaa ja vapauttavaa toimintaa. Aseiden saatavuuden helppous ei ole ironiaa, se on juonielementti tietoisessa päätöksessä ryhtyä murhaajaksi. Elokuva toimii kannustushuutona Donald Trumpin idealle aseistaa opettajat, jotta nämä voisivat puolustaa omiaan kuten ”kuka tahansa mies tekisi”.
Roth ei ole kummoinen tekijä näyttelijänä, kirjoittajana tai ohjaajana, mutta hän on Quentin Tarantinon kaveri ja näppärä tuottaja. Sen vuoksi hän on päässyt tekemään omia näkemyksiään menneiden vuosikymmenten väkivaltasuosikeistaan. Valitettavasti hänellä ei ole antaa niihin muuta omaa näkemystä kuin sadistista herkuttelua.
Kun Death Wish ei onnistu yhdistämään hyväosaisten asuinaluetta ja Chicagon rikollisia syrjäkujia, säännölliset veriset roiskahdukset ja lähikuvat Kersyen operoimista haavoista sentään tuovat elokuvaan rosoa. Silti sen ainut olemassa olon syy on Rothin halu tehdä uusiksi fanittamansa elokuva.
Death Wishia olisi ”pelkkänä” uudelleenfilmatisointina helppo halveksua ja sen ajatus- ja asennemaailmaa on asiaankuuluvaa hyljeksiä. Sen suurin synti on kuitenkin olla vain keskinkertainen toimintajännäri. Se on periaatteessa ihan ok tv-jännäri, jota satunnaiset väkivallan purskeet värittävät. Sitä voi hyvin arvostaa tai vihata enemmän kuin se ansaitsisi, mutta tuolloin se johtuu täysin katsojakohtaisista, elokuvan ulkopuolisista tekijöistä.