Tämänvuotinen Bond-elokuva Die Another Day on pitkään jatkuneen elokuvasarjan 20. jakso, ja juhlistaa samalla sen 40 vuoden ikää: ensimmäinen Bond-elokuva Dr. No sai ensi-iltansa 1962. Aikojen saatossa Bondien tyyli on muuttunut mutta niiden perimmäinen funktio pysynyt samana: tarjota kunkin aikakauden henkeen sopivaa kaupallista ja eskapistista viihdettä.
Superagentin viimeisimmälle inkarnaatiolle Pierce Brosnanille ei vielä tätä ennen ole suotu onnea näytellä todella hyvässä, klassikkokastiin nousevassa Bond-tarinassa. Die Another Day ei sekään ole mikään klassikko, mutta kuitenkin Brosnanin Bond-elokuvista tähän mennessä onnistunein. Se tavoittaa hetkittäin varhaisempien elokuvien aidon seikkailuhengen, vaikkakin tämä kieltämättä tapahtuu koko Bond-historian vähiten realistisen juonen asettamissa puitteissa.
Die Another Day pyrkii heti huippuvauhdikkaan aloitusjaksonsa voimalla lyömään tauluun uusia ennätyksiä toimintakohtauksien toteutuksessa. Koreoiden välisellä raja-alueella tapahtuvan jakson vauhti on todella huikaiseva, pauketta riittää ja varsinkin sankarimme takaa-ajaman pahiksen (yrmeäilmeinen Rick Yune) asearsenaali on huvittavuuteen saakka ehtymätön.
Todella ällikällä elokuva kuitenkin lyö tämän aloitusvauhtijakson jälkeen, kun Bond vastoin kaikkia odotuksia jääkin kiinni ja joutuu keljujen pohjoiskorealaisten vangiksi ja kidutettavaksi yli vuoden mittaiseksi ajaksi. Paitsi, että tällaista epäonnea superagentillamme ei ole kaiketi koskaan ollut, kidutusaiheisen kuvaston valitseminen Madonnan tunnuskappaleen taustoittaman runsasvärisen krediittijakson teemaksi on myös melkoisen omaperäinen suoritus. Niin sitä pitää!
[Halle Berry]Kun likainen, partainen, murtuneen näköinen Bond lopulta vapautetaan ja päästetään omiensa hoitoon, hän joutuu vielä sairaalavuoteella maatessaan ottamaan vastaan pomonsa (M:n roolissa jälleen Dame Judi Dench) äärinegatiivisen palautteen kiinni jäämisestään. Tässä vaiheessa joutuu jo skeptisempikin epäilemään uusiseelantilaisohjaaja Lee Tamahorin tuoneen Bond-reseptiin jotakin todella tuoretta ja omaperäistä. Katsojahan tuntee suorastaan sympatiaa runneltua päähenkilöä kohtaan. Tämä ei olekaan ironisia one-linereita laukova yli-ihminen, joka selviytyy kaikista tilanteista ilman että edes jakaus menee vinoon.
Persoonallisen avauksen jälkeen Die Another Day asettuu kuitenkin nopeasti perinteisempiin uomiin, kun Bond lähtee kesken hoitonsa hakemaan kostoa, ja muuttuu jälleen yli-ihmiseksi jolta onnistuu kaikki. Tämän jälkeen elokuvan hyviä puolia on etsittävä muualta kuin persoonallisista juonenkäänteistä, ja kyllä niitä edelleen jonkin verran löytyy.
Muutamat toimintajaksot, kuten huikea takaa-ajo yli Islannin jääkenttien tai aivan lopun rytinät maassa ja ilmassa ovat varsin vaikuttavia. Lisäksi Bond-tuotannolla on ollut onni saada naispääosaan Halle Berryn kaltainen Oscar-tasoinen näyttelijä, joka ei katso palkintoja saatuaankaan ”pelkkää” toimintaroolia nenänvarttaan pitkin, vaan paneutuu Jinxin rooliin ja hoitaa sen hyvin. Toisena Bond-tyttönä nähtävä britti, kuvankaunis Rosamund Pike joutuu omassa roolissaan tulkitsemaan todellista pakastekalaa, mutta eiköhän hänestäkin vielä kuulla tämän jälkeenkin.
Muista näyttelijöistä maininnan arvoisia ovat ainakin Amores Perrosin Emilio Echevarría, joka avustaa Bondia lyhyehkön aikaa elokuvan Kuubaan sijoittuvassa osuudessa; sekä tietenkin Bondin aseistuksesta ja välineistöstä huolehtiva Q, John Cleese, joka varastaa kaikki kohtaukset joissa on mukana. Cleesen ja Brosnanin välille on kirjoitettua nokkelaa dialogia, jonka parhaat palat hekotuttavat vielä elokuvan jälkeenkin.
Pierce Brosnan on lupautunut mukaan vielä viidenteenkin Bond-elokuvaan. Toivoa sopii, että sen tekijät uskaltavat irtautua vanhoista kaavoista vielä hiukan tätäkin enemmän, vaikka kohtalaisen hyvä näinkin. Mikäli tähän suuntaan jatketaan, ehkä tuo viides yritys tuottaisi ensimmäisen oikeasti hyvän Bond-elokuvan Brosnanin uralla.