On vuosi 2020 ja paikka kuvitteellinen Eddingtonin pikkukaupunki New Mexicossa. Vaikka osavaltio on Yhdysvaltojen harvaanasutuimpia ja Eddington sijaitsee keskellä ei-mitään, sekin joutuu sopeutumaan yhä pahenevaan koronapandemiaan. Kaupungin sheriffi Joe Cross (Joaquin Phoenix) ja pormestari Ted Garcia (Pedro Pascal) ovat eri mieltä siitä, kuinka tiukasti ja tarkasti suojautumiskäskyjä ja -suosituksia tulee noudattaa.
Garcia kampanjoi uudelleenvalintansa puolesta ilman vastaehdokasta, mutta kaksikon nokittelu johtaa siihen, että Cross asettuu myös ehdolle. Nopeasti on selvää, että kyse ei ole vain periaatteesta vaan myös henkilökohtaisista kynimättömistä kanoista. Ja pian koko yhteisössä kuohuvat ensin tunteet, sitten lentää muta ja lopulta roiskuu veri.
Eddington sai Cannesin ensi-illassaan ristiriitaisen, jopa vihamielisen vastaanoton. Se on jakanut mielipiteitä vahvasti, mikä on hyvin ironista. Elokuva nimittäin käsittelee polarisoitumista ja kuinka nopeasti ja tehokkaasti se voi tapahtua. Ei tarvita kuin eristettyjä tai eristäytyviä ihmisiä, jotka saavat informaationsa vain oman kuplansa sisältä – tai sitä manipuloivilta tahoilta.
On helppo ymmärtää niitä, jotka suhtautuvat Eddingtoniin nuivasti Ari Aster -elokuvana. Siitä puuttuu elokuvien Hereditary – pahan perintö ja Midsommar – loputon yö kutkuttava angstinen ja yliluonnollinenkin kauhu. Verrattuna Beau Is Afraid -elokuvan mystiseen eksistentialistiseen kujanjuoksuun Eddington puolestaan on jopa suoraviivaista ja helppoa katsottavaa.
On myös helppo ymmärtää niitä, jotka eivät pidä Eddingtonista riippumatta sen tekijöistä. Vaikka käytin ilmaisua ”helppo”, se ei tarkoita kevyttä. Päinvastoin, elokuva on täynnä kitkaa niin henkilökohtaisella kuin yhteisöllisellä tasolla. On aviokriisiä, on teiniangstia, sukupolvien välistä kuilua, empatiakyvytöntä oikeassa olevaksi julistautumista, poliittisia lehmänkauppoja – ja kun kuvittelee, ettei mukaan mahdu enää mitään muuta, kuvaan astuu kulttijohtaja (Austin Butler), joka julistaa, että kaikki mitä päätät uskoa, on totta.
Miellyttävät hahmot loistavat poissaolollaan. Vaikka Cross on olevinaan järjen ääni koronahysterian edessä, hän on eristysajoilta tuttu ”tiedän oikeuteni” -nillittäjä, joka katsoo, ettei hänen tarvitse noudattaa suosituksia, koska ne ovat hänen kannaltaan epämukavia. Hän on myös valmis heittämään läheisensä junan alle, koska tuntee vahvasti olevansa oikeassa, ja Joaquin Phoenix esittää hahmoa ärsyttävän samastuttavasti.
Pedro Pascalin Garcia puolestaan vaikuttaa lämpimältä ja sovittelevalta, mutta hänkin saattaa yhtä hyvin olla korruptoitunut populisti. Järkevimmältä hahmolta tuntuu Crossin tummaihoinen apulaissheriffi Michael (Micheal Ward). Tosin itseään lietsovan Black Lives Matter -mielenosoittajien mielestä hän on vain todiste siitä, että mätä järjestelmä aivopesee sortamansa ihmiset olemaan näkemättä totuutta.
Eddington – ja Aster – heittelee teräviä ja ilkeitä piikkejään niin moneen suuntaan, että on vaikea mieltää, mikä se haluaa sanoa, vai onko jonkin sanoman välittämän herttaisen yhdentekevää. Ainut mitä siitä tuntuu saavan irti on, että jokainen, joka kuvittelee olevansa oikeassa, on väärässä.
Oli miten oli, kun elokuva yhtäkkiä muuttuu Jim Thompsonin teokset kuten Tappaja sisälläni ja niiden filmatisoinnit mieleen tuovaksi kyyniseksi pahan selviytymistaistoksi, se tuntuu suorastaan helpotukselta. Siinäkin Aster vääntää nupit kaakkoon ja meno menee niin överiksi, ettei sitä voi pitää kuin äärimmäisen mustana ja julmana komediana.
Eddington on uuvuttava katsomiskokemus, josta on vaikea pitää. On tosiaan helpompi luetella, miksi se on vähemmän mukavaa katsottavaa, mutta jos se kolahtaa, sitä ei voi olla arvostamatta ja ihailematta. Siitä jopa pitää!
Jouni Vikman
Eddington -elokuvan traileri
