Elämää kuoleman jälkeen

GENRE , ENSI-ILTA 06.03.2020 TÄHDET

Klaus Härön ruotsinkielinen elokuva pohjautuu hänen omaan elämäänsä. Elokuva ei ole täydellinen, mutta se jää mieleen ja herättää ajatuksia.

Klaus Härön elokuvan keskushahmo Nisse (Peik Stenberg) on konjakkia lipittelevä äreä ukkeli, joka asuu vanhassa omakotitalossa ja ajelee vihreällä pakettiautolla. Hän rakentelee pikkulinnuille pönttöjä ja hätistelee pihalta oravia.

Nissen vaimo Leila on juuri kuollut, mutta mies ei halua surra julkisesti. Perheen parikymppinen poika Stefan (Martin Paul) saa selittää sukulaisille ja ystäville, ettei heidän toivota tulevan Leilan muistotilaisuuteen. Hautajaiset ovat mahdollisimman pienet ja järjestetään vain perhepiirissä. Nissen mukaan tämä oli vaimon toive, mutta näyttää siltä, että Nisse ei yksinkertaisesti halua ketään hautajaisiin. Hänelle riittää, että hoidetaan käytännön järjestelyt pois alta: tehdään välttämättömät asioinnit hautaustoimistossa ja seurakunnassa. Se on hänen tapansa surra, eikä häntä muiden surutyö kiinnosta.

Stefanissa tilanne herättää kummastusta, ja poika joutuu pahaan välikäteen, kun äitiä surevat läheiset eivät ymmärrä tilannetta. Miksi he eivät saisi olla mukana suremassa hänen poismenoaan. Tilanne kärjistyy entisestään, kun Elsa-täti (Lena Labart) ilmestyy näyttämölle.

Elämää kuoleman jälkeen on ollut Härölle merkittävä projekti. ”Henkilöiden tai tapahtumien mahdollinen tunnistettavuus on tarkoituksellista”, sanotaan alkuteksteissä.

Lehdistömateriaalissa Härö kertookin, että Elämää kuoleman jälkeen on omaelämäkerrallinen elokuva. Kun Härön äiti kuoli, hän oli samanikäinen kuin elokuvan Stefan.

Elokuvaa markkinoidaan draamakomediana, ja Härön mukaan se on ”humoristinen elokuva isolla sydämellä”.

Elokuvassa puhutaan Härön äidinkieltä ruotsia, ja ehkä sen takia mieleen tulee ruotsalainen tragikomedia Mies, joka rakasti järjestystä. Siinäkin oli pääosassa samanoloinen vaimonsa menettänyt jörrikkä.

Elokuvasta kuitenkin tuntuu komedia puuttuvan. Jos Härö ei erikseen kertoisi, että elokuva on humoristinen, sitä ei huomaisi. Tai sitten huumori on niin kuivaa ja mustaa, että se menee ohi.

Härö on outo lintu suomalaisessa elokuvassa: hän käsittelee usein elokuvissaan uskonnollisia aiheita ja on kiinnostunut kristillisyydestä, mikä ei ole suomalaisten elokuvantekijöiden keskuudessa lainkaan tavallista. Suomessa on perinteisesti suosittu naturalistista kuvaustyyliä, mutta Härö tekee kauniita kuvia ja käyttää koskettavaa musiikkia.

Härön elokuvat näyttävätkin hyvin kansainvälisiltä, joten ei ihme, että ne on huomattu ulkomailla. Vuoden 2015 Miekkailija oli varsinainen sensaatio, joka pääsi Golden Globe -ehdokkaaksi parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa, eikä Oscar-ehdokkuuskaan ollut kaukana.

Edellisestä elokuvasta, Tuntemattomasta mestarista, on vain vuosi aikaa, joten tulee mieleen, onko Elämää kuoleman jälkeen tehty liian nopealla aikataululla. Se on tosin melko pienimuotoinen elokuva, joka ei ole vaatinut Miekkailijan tapaista suurta mittakaavaa.

Elämää kuoleman jälkeen ei kuitenkaan missään nimessä näytä halvalta, sillä Robert Nordströmin kuvaus on ensiluokkaista. Muutenkin elokuvassa tuntuu visuaalisesti olevan kaikki oikealla paikallaan.

Äidin kuolemalla on varmasti ollut tärkeä merkitys Härön elämässä, mutta katsojaa tarinaa ei kosketa riittävästi. Ja kun komedialliset elementitkään eivät oikein toimi, tuntuu ettei siinä ole riittävästi sisältöä.

Isän ja pojan väliset keskustelut eivät juuri vie tarinaa eteenpäin. Arkun valinta hautaustoimistossa ja kahvittelu papin kanssa tuntuvat vain rutiineilta, joka pitää käydä läpi. Monista kohtauksista tulee välinpitämätön olo.

Vaikka Elämää kuoleman jälkeen jää puutteelliseksi ja herättää ristiriitaisia ajatuksia, ei siitä loppujen lopuksi voi olla pitämättä. Tarinassa voi nähdä monenlaisia kiinnostavia metaforia. Nisse rakentaa vajan täyteen linnunpönttöjä. Orava vie linnunpöntöistä munat. Ajetaanko risteyksestä täysillä ohi vai pysähdytäänkö ensin. Vanhat valokuvat tuovat muistoja mieleen. Lopputekstien jälkeen monia yksityiskohtia jää pitkäksi aikaa miettimään. Ei sellainen elokuva voi olla huono.

Jussi Huhtala