Jo ennen ensi-iltaansa Oscar-suosikiksi julistettu, Neil Armstrongista ja koko historiallista Apollo 11 -lentoa edeltävästä vuosikymmenestä kertova Ensimmäisenä Kuussa on a) erittäin hyvin tehty, b) mainiosti näytelty ja c) hämmästyttävän persoonaton. Aivan varmasti elokuva voittaa lukuisia palkintoja ja kerää melkoisesti rahaa, ja silti se on elokuva, jonka olisi voinut tehdä melkein kuka vaan Hollywoodin a-listalta. Emme hämmästyisi, vaikka yhtäkkiä selviäisikin, että Solo: A Star Wars Storyn tapaan naruja olisikin vedellyt Ron Howard. Tai vaikkapa Steven Spielberg, joka on joka tapauksessa toiminut elokuvan tuottajana.
Ei pidä kuitenkaan käsittää elokuvaa epäonnistumiseksi. Tällainen virtaviivainen, arvokas draama vain tuntuu hieman yllättävältä vedolta Damien Chazellelta. Huolimatta oudosta viehtymyksestään iloisiin lauluihin uudesta päivästä auringossa ohjaajalla on aina tuntunut olevan hieman enemmän särmää.
Myös Ryan Gosling, joka pitkästä aikaa ei yritä flirttailla katsojan kanssa, esiintyy hillitysti. Hänen Armstronginsa ei ole tähti, eikä sellaiseksi haluakaan. Vaikka koko elokuvan idea on esitellä ihminen ikonin takana, syrjäänvetäytyvänä ja sisäänpäin kääntyneenä hän pysyy edelleen arvoituksena. Juustoinen – tai vähemmällä kyynisyydellä varustetuille koskettava – sivujuoni henkilökohtaisesta tragediasta ei oikeastaan auta. Ja kun pääsimme vauhtiin: jonkun pitäisi käynnistää adressi takaumien, varsinkin perhettä koskevien sellaisten kieltämiseksi.
James R. Hansenin kirjaan perustuva elokuva keskittyy Armstrongin näkökulmaan, mutta se ei silti ole kertomus voitosta. Koko elokuvan ajan on itsestään selvää, että moiseen ryhtymisen hinta voi olla paljon palkintoa suurempi ja Chazelle tekee selväksi, että hänestä kuuluisa kilpajuoksu avaruuteen oli vain erittäin kallis oman hännän nostoprojekti.
Ohjaaja tutki samanlaisia teemoja jo Whiplashissa ja La La Landissa, ja hänen mielipiteensä unelmiaan hinnalla millä hyvänsä tavoittelevista ihmisistä on selvä. Siinä mielessä Ensimmäisenä Kuussa voi näyttää kypsemmältä teokselta, kun ärsyttävä muusikkonero tai pyristelevä näyttelijätär on korvattu perheellisellä miehellä. Tosin sellaisella, joka on huono siinä hommassa ja oikeasti kysyy lapsiltaan ”oliko vielä kysyttävää” ennen kuin lähtee reissuun, joka hyvin voisi olla itsemurha. Mutta toisin kuin heillä, hänellä ei ole mitään menetettävää.
Ja juuri siinä Chazelle epäonnistuu, sillä vaikka hän on laajentavinaan palettiaan, hän ei pysty peittelemään mistä hän on oikeasti kiinnostunut. Niinpa Claire Foyn kaiken kärsineelle (kuinkas muutenkaan) Janet-vaimolle ei ole annettu mitään muuta tehtävää kuin kävellä hermostuneena edestakaisin käytävällä välillä vaatteita vaihtaen. Vaikka elokuva vihjaa, ettei Armstrongia aja vain kunnianhimo, sitä ei kunnolla tutkita sitä juustoista sivujuonnetta enempää. Kun päähenkilö mieluummin lentää Kuuhun kuin puhuu tunteistaan, lopputulos on melko kylmä.
Tai sitten vain huhut siitä, että koko hoito oli Stanley Kubrickin kuvaamaa lavastusta, ovat vieneet hohdon tarinasta elokuvan takana. Oikeasti, eikö muka Danny Lloydin Hohdossa käyttämä Apollo 11 -villapaita riitä todisteeksi?