Fabiennen muistelmat on melko kaavamaista ranskalais-japanilaista draamaa. Se on laajalti hehkutetun ja lukuisia palkintoja kahmineen Shoplifters – perhesalaisuuksia -elokuvan ohjanneen Kore-Eda Hirokazun ensimmäinen Japanin ulkopuolella tekemä teos. Se tuo myös kaksi upeaa ranskalaista veteraaninäyttelijätärtä samanaikaisesti valkokankaille.
Fabienne (Catherine Deneuve) on ranskalaisen elokuvan diiva. Miehet ovat aina palvoneet näyttelijätärtä ja nuoremmat naiset haluavat olla kuten hän. Tytär Lumir (Juliette Binoche) ei kuitenkaan jaa yhtä lämmintä suhdetta äitinsä kanssa, jolle ura on ollut kaikki kaikessa. Lapsi sai siirtyä tieltä pois, kun Fabienne paistatteli median parrasvaloissa.
Äiti on julkaissut vanhoilla päivillään muistelmateoksen, jota Lumir, hänen miehensä Hank (Ethan Hawke) ja heidän nuori tyttärensä Charlotte (Clémentine Grenier) lähtevät juhlistamaan Ranskaan. Reissu pistää kuitenkin ihmissuhteet koetukselle ja pakottaa sekä tyttären että äidin pohtimaan, ovatko heidän muistonsa, kaunansa ja traumansa lainkaan oikeutettuja.
Aivomme toimivat sillä tavoin salaperäisesti, että ne luovat tapahtumista aivan erilaisia, kokijakohtaisia muistikuvia. Kaksi ihmistä voi kokea saman asian hyvin eri tavoin. Nämä muistot saattavat muuttua vuosien varrella paljonkin riippuen kokijan negatiivisesta tai positiivisesta suhteesta niihin. Aivot osaavat myös suojata meitä traumaattisilta kokemuksilta.
Elokuvan alkuperäinen nimi La vérité tarkoittaa totuutta. Sitä tarkoittaa myös sen englanninkielinen nimi The Truth. Ne kertovat sisällöstä paljon. Fabiennen muistelmat ei taas kerro elokuvasta tuon taivaallista. Kehno suomenkielinen nimi ei paljasta katsojille sitä, mitä tasoja elokuvasta tulisi etsiä. Sen pointti saattaakin mennä tämän takia ohi.
Kore-Eda on erittäin hienovarainen kertoja. Hänen teoksensa ovat kokonaisvaltaisia psykologisia kokemuksia. Fabiennen muistelmat nivoo erinomaisesti yhteen niin näyttelemisen, muistikuvien valheellisuuden kuin oikean elämän psykologisen manipulaation. Onko kaikki vain yhtä suurta näytelmää? Ehkä ihmiset vain pelaavat omaa sosiaalista valtapeliään muunneltuine totuuksineen?
Fabienne ja Lumir vaikuttavat elävän jonkinlaisessa näytelmässä, oikean elämän elokuvanäytöksessä. Totuus on nimittäin tarua ihmeellisempää. Toisaalta tarut ovat taas melkein aina huomattavasti kiinnostavampia.
Sekä Deneuve että Binoche ovat upeita. Heitä ei voi hehkuttaa tarpeeksi. Tällä kertaa se on kuitenkin Binoche, joka varastaa valkokankaan itselleen. Deneuve tuntuu olevan hieman maneeriensa vanki. Hänen diivansa on kylmä ja petollinen, todellinen bitch, mutta samainen hahmo on nähty Deneuven vetämänä jo aiemmin.
Ei Fabiennen muistelmat huono elokuva ole. Se ei vain ole lopulta kovin kiinnostava, koska päähenkilöiden ongelmat tuntuvat todella kaukaisilta reaalimaailmaan verrattuna. Laadukasta melodraamaahan tämä on, mutta ehkä muutaman asteen liian hunajainen ja pörröinen.