Aikamme lahjakkaimpiin valokuvataiteilijoihin kuuluva amerikkalainen Diane Arbus (1923–1971) on kiehtonut elokuvantekijöitä jo pitkään. Nyt aiheeseen ovat tarttuneet sadomasokomediasta Secretary (2002) tutut ohjaaja Steven Shainberg ja käsikirjoittaja Erin Cressida Wilson. Formaatiksi he ovat valinneet ”kuvitteellisen henkilökuvan”, vaikka pohjalla osin vaikuttaakin Patricia Bosworthin elämäkerta. Bosworth on myös yksi elokuvan tuottajista. Shainbergiä ja Wilsonia kiehtova lähtökohta on hetki, jolloin Arbus keikautti elämänsä ympäri ja nappasi käteensä kameran tiskirätin sijaan. New Yorkissa vuonna 1958 elävä Diane (Nicole Kidman) on tunnollinen kotivaimo, joka on omistautunut perheensä hyvinvoinnille. Diane myös auttaa varakkaan turkisvalmistaja-isänsä (Harris Yulin) muotinäytöksissä ja toimii kaupallisena valokuvaajana toimivan miehensä (Ty Burrell) assistenttina. Elämä on helppoa ja taloudellisesti turvattua, mutta henkisesti turhauttavaa piileviä taiteellisia ambitioita omaavalle naiselle. Käännekohta on hetki, jolloin Diane tutustuu yläkertaan muuttaneeseen uuteen naapuriin. Katsojan uteliaisuus tahdistetaan samalle tasolle Dianen kanssa tämän pyrkiessä tutustumaan oudossa hupussa kulkevaan hahmoon. Tapaus paljastuu Lionel Sweeneyksi (Robert Downey Jr.), erittäin harvinaisesta sairaudesta kärsiväksi mieheksi, jonka koko vartalo on paksun turkin peittämä. Diane kiintyy Lioneliin hypnoottisesti ja löytää sitä kautta mieltymyksensä ihmisyyden varjoisaan ja vinoutuneeseen puoleen, joka leimaa vahvasti Arbusin todellista valokuvataidetta. Sääli vain, että tässä vaiheessa Fur lakkaa kehittymästä millään tasolla mielenkiintoiseksi ja vaihtaa kurssin kohti masentavaa tekotaiteellisuutta. Arbusin ja Sweeneyn yhteiset hetket ovat teennäistä ja tyhjyyttään kolisevaa poseerausta, jossa päähuomio kiinnittyy lähinnä veistoksellisen Nicole Kidmanin ja Robert Downey Jr:n hurjan kokovartalomaskeerauksen pinnalliseen vastakkainasetteluun. Maskeeraus on alansa mestareihin kuuluvan Stan Winston Studion suunnittelema ja edustaa elokuvan parhaita puolia. Elokuvantekijät myös menettävät oudosti mielenkiintonsa itse Arbusia kohtaan tässä vaiheessa tarinaa. Kuolemansairaaksi paljastuvasta Sweeneystä luodaan keskeinen kärsijähahmo, jonka sivuroolia muistuttavaksi hoivaajaksi Arbus taannutetaan. Täysin perusteeton on myös itseriittoisesti kuvattu jakso, jossa Arbus ajelee Sweeneyn paljaaksi. Onko sen tarkoitus banaalisti osoittaa, kuinka Arbusin kuvauskohteiden alta löytyy todellakin ”aito” ihminen, eikä vain friikki? Todellinen Diane Arbus söi rauhoittavia ja viilsi ranteensa auki 26. heinäkuuta 1971 ollessaan 48-vuotias. Sitä ennen hän kulutti yli 10 vuotta kuvaamalla ihmiselon poikkeavuuksia ennennäkemättömällä empatiantajulla, mikä piirtyy esiin valokuvien lähes surumielisessä herkkyydessä. Mikä ajoi Arbusin kiintymään kohteisiinsa ja sinnikkäästi tunkeutumaan tähän varjeltuun maailmaan, on yksi kysymys. Toinen oleellisempi kysymys on, mikä laukaisi kohtalokkaan masennuksen Arbusin uran ollessa huipussaan? Fur ei kykene vastaamaan kumpaakaan kysymykseen, mikä tekee siitä, oli kyseessä sitten kuinka ”kuviteltu” teos tahansa, perin huonon henkilökuvan.