Hugh Grant tuli tunnetuksi 1980- ja 90-lukujen romanttisista brittidraamoista ja -komedioista. Jonkin aikaa hän oli valkokankaiden ykköshurmuri. Uudessa Heretic-elokuvassa hän pistää täysillä peliin kaiken charminsa ja tutut, hellyttävät nykimisensä aina maneereiksi asti. Ja sehän sopii Bryan Woodsin ja Scott Beckin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaan, sillä Grantin Hereticissä esittämässä herra Reedissä ei ole mitään hurmaavaa. Se on makeilevaa pintaa, joka kätkee terävän ja julman älyn ja halun manipuloida muita.
Woods ja Beck ovat lapsuudenystäviä ja elokuvaintoilijoita. He ovat tehneet yhdessä elokuvia kouluajoista lähtien. Läpimurtonsa he kokivat käsikirjoittajina, sillä John Krasinskin vuonna 2018 ohjaama tieteiskauhuhitti Hiljainen paikka oli heidän käsialaansa.
Kauhu ja jännitys ovatkin lähellä kaksikon sydäntä. Hiljaista paikkaa seurasi vähäiselle huomiolle jäänyt kummitustaloslasher Haunt sekä viime vuonna ilmestyneet esihistoriallinen tieteisseikkailu 65 ja Stephen Kingin tarinaan perustuva The Boogeyman -kauhu. Heretic – Epäuskoinen jatkaa periaatteessa samaa linjaa, mutta siinä yliluonnollisuudet ovat hyvin pitkälle abstraktimmalla tasolla. Se nimittäin käsittelee uskonasioita.
Herra Reedin ovelle kolkuttaa kaksi Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon – tuttavallisemmin mormonien – lähetyssaarnaajaa. Sophie Thatcherin ja Chloe Eastin esittämät sisar Barnes ja sisar Paxton ovat iloisia päästessään suojaan sateelta ja innoissaan mahdollisuudesta saada käännytettyä uusi sielu kirkkonsa autuaaksi tekevään piiriin. He tietoisesti sulkevat silmänsä Reedin olohuoneen omalaatuisuudelta ja oudosti keittiössä hääräävältä rouva Reediltä heittäytyessään uskonnolliseen keskusteluun.
Uskonto ja uskonnollisuus on tietysti hyvin henkilökohtainen asia, ja kömpelösti herra Reed osuu välillä arkaan paikkaan. Selostaessaan omaa yhden oikean uskonnon etsimistään hänen havaintonsa alkavat yhä enemmän olla nuorten naisten uskoa, uskomuksia ja olettamuksia haastavia piikkejä. Kun Barnes ja Paxton lopulta ymmärtävät, että herra Reed on saanut puhuttua heidät ylittämään monta turvarajaa, he tavallaan edelleen eivät halua uskoa sitä. Siitä tulee mieleen Speak No Evil -pelottelu, jossa hyvin kasvatetut ihmiset eivät voi tai uskalla asettaa rajoja pahaa tarkoittavillekaan tuttavuuksille. Aivan sen psykologisen kauhun ulottuvuuksiin ei ehkä ylletä, mutta Heretic pysyy koko ajan kiehtovana. Vaikka se välillä horjahtelee, sen pyrkimykset yhdistää filosofiaa ja ”halpaa” kauhua ovat hatun noston arvoisia.
Tässä vaiheessa alkava Hereticin jälkipuolisko siirtyy jo fyysisemmän kauhun ja potentiaalisen fantasiaelementin puolelle. Alkupuoliskon hyvin, hyvin hiljalleen kasvava painostavuus ja kiehtova sanallinen miekkailu siitä, miksi ja mihin uskomme, on ollut niin toimivaa, että uhan konkretisoituminen jopa hieman laskee tunnelmaa. Ainakin hetkeksi, sillä yllättäviä käänteitä ja tahtojen taistoja riittää jatkossakin.
Katsojalla saattaa olla omat ennakkokäsityksensä ovia kolkuttavista lähetyssaarnaajista ja heidän puhtoista maailmankuvaansa voi helposti pitää naiivina. Woods ja Beck ovat kuitenkin tehneet pohjustuksen niin hyvin, että katsoja on jo Barnesin ja Paxtonin puolella, kun nämä saapuvat kauhujen talolle. Mitä pitemmälle asiat menevät, sitä enemmän katsoja toivoo naisten selviävän koettelemuksestaan.
Ja mikä mielenkiintoisinta, lähetyssaarnaajien puolella alkaa olla muutenkin. Vaikka Reedin vertailukohdat populaarikulttuuriin ja siihen, miten menestyneimmät tuotokset ovat kopioita vähemmälle huomiolle jääneistä edeltäjistä, ja vaikka olisi mitä mieltä tahansa uskonnollisuudesta yleensä ja mormoneista erityisesti, alkaa tehdä mieli käskeä Reediä jättämään nuoret rauhaan. Antaa heidän – ja kaikkien muidenkin – tulla autuaiksi omalla tavallaan. Voi olla, että uskomme vääriin asioihin, mutta ilkeys ja julmuus eivät koskaan ole oikein.
Jouni Vikman
Heretic – Epäuskoinen -elokuvan traileri
