Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Monsieur Ibrahim et les fleus du Coran Ranska 2003. Ohjaus: François Dupeyron. Käsikirjoitus: François Dupeyron ja Eric-Emmanuel Schmitt, perustuen jälkimmäisen romaaniin. Tuotanto: Laurent Pétin ja Michèle Pétin. Pääosissa: Omar Sharif, Pierre Boulanger, Gilbert Melki, Lola Naymark ja Anne Suarez

Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset jatkaa Cinema Mondon elämänmyönteisten arthouse-maahantuontien sarjaa, jossa hyviä viboja ovat aiemmin levittäneet muun muassa ranskalainen Amélie (2001), tunisialainen Satiinin puna (2002) ja eteläkorealainen Viisi vuodenaikaa (2003). Eric-Emmanuel Schmittin romaanista François Dupeyronin (Pahan pyöveli) tyylipuhtaasti sovittama Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset on humaanin sarjan ihan lempeimmästä päästä.

1960-luvun Pariisiin sijoittuva tarina kertoo 13-vuotiaasta juutalaispoika Momosta (Pierre Boulanger), joka elää 9. kaupunginosan eloisalla Rue Bleue -kadulla isänsä (Gilbert Melki) kanssa. Halvan vuokratason nostalgiaa tulviva katu on kuin lasipalloon säilötty miniatyyri vanhasta ja reunoilta hapsottavasta Pariisista. Katukuvaa hallitsevat värikkäät prostituoidut ja puoleenyöhön saakka auki olevat arabikaupat. Kaksi elementtiä, jotka ovat tarinan kannalta tärkeitä.

Momo on seksuaalisen heräämisen partaalla ja rikkoo säästölippaansa kiikuttaakseen 30 frangia kulmakunnan kauneimmalle ilotytölle. Toisaalla Momo ystävystyy perheen asuntoa vastapäätä olevan kulmakaupan arabikauppiaan, herra Ibrahimin (Omar Sharif), kanssa. Turkkilaiseksi sufimuslimiksi paljastuva Ibrahim on elämän kanssa harmonian solminut nojatuolifilosofi, lämmin ja hyväsydäminen leskimies, joka on onnellinen, koska tietää mitä hänen koraaninsa sisältää.

Ibrahim ottaa isän hylkimän Momon siipiensä suojaan. Momon äiti on jättänyt perheen pojan ollessa vielä vauva, eikä isä ole koskaan toipunut erosta. Katkeroitunut isä huomauttelee Momolle, miksei tämä voi olla enemmän kuin isoveljensä, josta Momolla ei ole mitään muistikuvaa. Herra Ibrahimista tuleekin patriarkallisesta rakkaudesta vaille jääneelle pojalle korvaava isähahmo, ja lopulta, tragedian kautta, sitä myös virallisesti. Vanhus löytää puolestaan Momosta nuoruuden, uudistumisen ja pojan, jota hänellä ei koskaan ollut.

Sisäistä rauhaa ja positiivista energiaa tulviva elokuva sykkii pinnalla värikkäästi. Kuvaus ja leikkaus ovat eloisaa katsottavaa ja ääniraidalla pauhaavat loistavasti käytetyt 1950- ja 60-luvun rockklassikot. Rue Bleue piirtyy esiin visuaalisena ja äänekkäänä, sympaattisena pariisilaismikrokosmoksena, jonka voi melkein haistaa.

Tarinan kolmas näytös vie Momon ja herra Ibrahamin automatkalle Turkkiin, josta muodostuu vertauskuvallinen valmennusmatka aikuisuuteen. Punaisella avoautolla suoritettu trippi on kuvattu fantastisella kosketuksella, joka nostaa sen lähes sadun tasolle. Matkalla käydään muun muassa eri uskontokuntien pyhätöissä ja katsellaan itsensä transsiin kieputtavia dervissejä. Mitä lopulta tapahtuu, ei ole järin yllättävää vaan itseasiassa melko arvattavaa, mutta juuri niin kuin kaiken pitääkin mennä.

Elokuvan sielu lepää Omar Sharifin käsittämättömän hienossa roolisuorituksessa. Näyttelemisen 1990-luvun jälkipuolella hetkeksi lopettanut Sharif tekee comeback-esityksen, jollaisesta moni muu yli 70-vuotias ikätähti voi vain unelmoida. Se on lämmin, karismaattinen ja sydäntäsärkevä suoritus, joka nousee samaan kastiin egyptiläistähden kuningasesitysten, Arabian Lawrencen (1962) ja Tohtori Zhivagon (1965), kanssa. Sharif myös palkittiin roolista sekä Venetsian festivaalin yleisöpalkinnolla että Ranskan elokuva-akatemian parhaan miesnäyttelijän Césarilla.


Aiheeseen liittyvät elokuvat