Touretten syndrooma on neurologinen oireyhtymä, joka aiheuttaa tic-oireiksi kutsuttuja tahattomia liikkeitä ja ääniä. Äänet erityisesti voivat olla kovin räävittömiä, mutta potilas ei kykene hallitsemaan niitä eikä oireyhtymään ole parannusta.
Kirk Jonesin I Swear kertoo oireyhtymän kanssa elävän John Davidsonin tositarinan. Elokuva vie meidät ensin 1980-luvun Skotlantiin, jossa nuori John alkaa kokea tic-oireita ja sen jälkeen elokuva seuraa Johnin elämää, kun mies yrittää selvitä maailmassa, joka ei ymmärrä hänen sairauttaan.
Jones tunnetaan lähinnä romanttisten komedioiden kuten Kreikkalainen naimakauppa 2 ja Mitä odottaa kun odotat ohjaajana. Siksi onkin miellyttävä yllätys, kuinka lämmin ja herkkä I Swear on. Jones tutustui Davidsoniin nähtyään John’s Not Mad -dokumentin, ja Davidson onkin yksi I Swearin tuottajista.
I Swearin parhaita ominaisuuksia on, kuinka se uskaltaa lisätä huumoria elokuvan juoneen mutta ei anna sen koskaan laimentaa elokuvan voimaa. I Swear on leffa, joka naurattaa ja itkettää yhtä paljon, ja Jonesilla on hyvä ote sen tarinaan ja sävyyn. Vaikka I Swearin tarina on ajoittain traaginen, elokuvaa ei missään tapauksessa voi kuvailla masentavaksi. Jones kertoo Davidsonin tarinan lämmöllä ja sillä ymmärryksellä, jota Davidson kaipasi nuorempana. Silti se ei koskaan yritä sokeroida Davidsonin kokemia vääryyksiä.
Robert Aramayo esittää elokuvassa nuorta Davidsonia, ja näyttelijä pokkasi roolista ansaitusti BAFTA-palkinnonkin. Aramayon roolisuoritus on lähes täydellinen. Aramayo on kuin Jessie Buckley Hamnet-elokuvassa: ehkä jopa vähän liian hyvä, sillä elokuvan sivuroolit jäävät täysin näyttelijän vahvan roolisuorituksen varjoon.
Onneksi Maxine Peake kuitenkin pistää vastaan. Näyttelijätär esittää Johnin parhaan ystävän Dottie-äitiä, joka opettaa Johnin olemaan aidosti itsensä. Johnilla on tapana pyydellä anteeksi oireitaan, mutta Dottie muistuttaa Johnia, ettei hänellä ole mitään pahoiteltavaa. Touretten oireyhtymä on osa Johnia ja maailman pitäisi pahoitella hänelle ymmärryksen puutettaan.
I Swearin lopussa nähdään materiaalia seremoniasta, jossa Iso-Britannian kuningatar myönsi Davidsonille MBE-kunnian. Kuten elokuva osoittaa, Davidson on omistanut suurimman osan elämästään kouluttaakseen muita Touretten syndroomasta varmistaakseen, ettei muiden tarvitse kokea sitä mitä hän koki. I Swear tuo oireyhtymän sekä Davidsonin tarinan suuremman yleisön tietouteen ja toivottavasti saa ihmiset ymmärtämään oireyhtymää paremmin.
I Swearin kaltaisia elokuva saisi olla enemmänkin. Vaikka usein pakenemme oikeaa maailmaa elokuvateatterin pimeyteen, I Swear on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elokuvat voivat tuoda aitoa, kipeästi tarvittua muutosta maailmaan. Jos elokuva saa edes yhden ihmisen lukemaan enemmän Touretten oireyhtymästä, I Swearin työ on tehty.
Maria Lättilä
I Swear – Minun ääneni -elokuvan traileri
