”Kaikki on hallinnassa” ei voisi kuulostaa valheellisemmalta kuin naisen suusta, jonka maailma on hajoamassa palasiksi. Linda (Rose Byrne) on äiti, vaimo ja terapeutti, joka yrittää suoriutua epätoivoisesti elämästään mutta jota ahdistuksen musta aukko on imaisemassa syövereihinsä.
Mary Bronstein on tarttunut toisessa elokuvassaan äitiyden pimeisiin puoliin ja hermoromahduksen partaalla heiluvaan naiseuteen. Näistä teemoista on syntynyt elokuva, joka ei taatusti puhuttele kaikkia mutta joka kuvaa hätkähdyttävän vahvasti sekä päivittäistä selviytymistä erilaisten roolien ristiaallokossa että järjissään pysymistä vaatimusten painon alla.
Linda huolehtii jatkuvaa hoitoa tarvitsevasta tyttärestään, jonka mystiseen sairauteen liittyy vaikeus syödä ja siksi tyttöä pitää ruokkia öisin mahaletkun kautta. Apua ei saa aviomies Charlesilta (Christian Slater), joka on kuukausia poissa työnsä vuoksi, mutta päivittäistä sättimistä puhelinsoittojen välityksellä riittää sitäkin enemmän. Kaiken lisäksi pariskunnan kotona tapahtuu vesivahinko, jonka seurauksena makuuhuoneen katto romahtaa jättäen jälkeensä ammottavan reiän. Edes Lindan terapeutti, jota näyttelee yllättäen koomikko Conan O´Brien, ei jaksa kiinnostua naisen auttamisesta. Lindan työ terapeuttina näyttää puhtaasti tuskaiselta selviytymiseltä.
Komedioista tuttu Rose Byrne (Morsiusneidot) kannattelee elokuvaa harteillaan kuin roolihahmonsa Linda konsanaan tehden uransa parhaan näyttelijäsuorituksen ja osoittaa, että hänessä on draaman vaatimaa kyvykkyyttä, jota Hollywood on tähän mennessä ylenkatsonut. Oscar-ehdokkuus parhaasta naispääosasta oli todellakin ansaittu.
Lindan elämässä painajaismaiset päivät seuraavat toisiaan ja vaikkei hänen ajautumistaan jaksamisen äärirajoille sinänsä avata tarkemmin, käy selväksi, miksi nainen lopulta murtuu. Elokuvan alussa kuultava tyttären luonnehdinta muovailuvahamaisesta äidistään on harvinaisen osuva, mutta ei Lindakaan loputtomiin veny. Ristiriitojen riivaamaa naista kohtaan tuntee väistämättä empatiaa, mutta toisaalta jotkin hänen ratkaisunsa tuntuvat hyvin kyseenalaisilta. Jäin pohtimaan, olisiko elokuva kyennyt saavuttamaan kurkkua kuristavan tunnelmansa vähemmällä kaaoksella ja lyhyemmällä kestolla?
If I Had Legs I´d Kick You luotaa naisten ja miesten välisiä eroja sukupuolirooleihin liittyvien odotusten ja psyykkisen selviytymiskyvyn suhteen. Elokuva ei näiltä osin esittele mieshahmojaan järin mairittelevassa valossa, sillä he näyttäytyvät alentuvina ja kykenemättöminä kuuntelemaan ja ymmärtämään vaikka Linda suorastaan huutaa ”mitä minun pitäisi tehdä?”. Elokuva herättää aiheellisia kysymyksiä siitä, miten eri tavoin yhteiskunnassa edelleen ajatellaan äitien ja isien työssä käymisestä ja lastenhoitovastuusta.
Linda antaa kasvot ihmisen vajavuudelle, sillä vaikka hän auttaa työkseen psyykkisesti pahoinvoivia ihmisiä, on hän kyvytön auttamaan itseään. Sanonta ”suutarin lapsella ei ole kenkiä” tuntuukin tässä kohtaa sopivalta. Linda kokee itsensä alati huonoksi äidiksi, kun ei pysty pitämään lapselle asettamistaan rajoista kiinni ja suostuu esimerkiksi ostamaan hamsterin pikapalkkiona, jotta tytär tekee mitä pyydetään. Kyseisestä episodista seuraa muuten yksi elokuvan mustan huumorin parhaista paloista.
Vaikka elokuva jätti jälkeensä epämääräinen hermostuneen olotilan, oli siinä aistittavissa häivähdys toiveikkuutta Lindan todetessa tyttärelleen asioiden muuttuvan paremmaksi. Katsojana ei tosin voinut kuin jäädä epäilemään, muuttuuko kaikki todella parempaan suuntaan.
Hannele Virsu
If I Had Legs I’d Kick You -elokuvan traileri
