Mårten Klingbergin draama kertoo Lassesta (Rolf Lassgård), kuusikymppisestä papista ja kahden lapsen isästä, joka vihdoin päättää korjata sukupuolensa naiseksi, joksi on aina tuntenut itsensä. Se perustuu tositapahtumiin ja niistä kertovaan Ester Roxbergin elämäkerralliseen kirjaan Min pappa Ann-Christine. Ajankohtaisesta aiheestaan sekä kivuliaisiin salaisuuksiin ja valheisiin pohjautuvasta juonestaan huolimatta se on myös hyvin avoimesti sitä mitä on: suhteellisen kevyttä viihdettä.
Mikä kieltämättä ei aina toimi. Kuten ei toimi Lassen Hanna-tyttären (Hedda Stiernstedt) nostaminen päähenkilöksi – hän on ärsyttävä, lapsellinen ja muistuttaa minun makuuni hiukan liikaa Bridget Jonesia. Yhdennäköisyys korostuu Hannan ottaessa surkean tv-työn palattuaan halveksittuun kotikaupunkiinsa ja vanhempiensa sohvalle surkeasti menneiden työhaastatteluiden jälkeen – varsinkin, kun poikaystävän vehtaaminen niiden aikana paljastuu.
Jotain kuitenkin toimii, nimittäin Rolf Lassgård nimiroolissa, joka on yksi hänen lempeimmistään ikinä. On hänen taidoilleen kunniaksi, että kirveellä veistetystä ulkomuodosta huolimatta hänen muuntumisensa Marianneksi ei koskaan tunnu hassulta farssilta. Varsinkin, kun Klingberg käsittelee herkkää aihetta melko raskaskätisesti.
Toisaalta, nykyään kaikki pelkäävät kuollakseen etäisestikin loukkaavien sanojen käyttämistä, mikä muuttaa normaalitkin keskustelut miinakentiksi. Eikä siihen edes tarvita somea. Tai J.K. Rowlingia.
Sen Klingberg itse asiassa huomioi hahmojen kakoessa poliittisesti korrekteja sanoja etsiessään, toisiaan jatkuvasti ojentaessaan ja yleensä vain sekoillessaan suuren paljastuksen jälkeen. Hassua kyllä vain Lasse on onnellinen ja helpottunut voidessaan vihdoin olla oma itsensä. Edes satunnainen ilkeä kommentti tai pelon hetki ei vaikuta päätökseen, jota hän on viivytellyt jo liian pitkään. Mariannen perhe ehkä kipuilee, mutta leidi itse on valmis lähikuvaansa.
On mielenkiintoista, että – varoitus, hienoinen spoileri – toisin kuin monissa muissa vastaavaa aihetta käsittelevissä elokuvissa tätä katsoessa voi rentoutua. Ei siksi, etteikö Lassen päätös aiheuttaisi myllerryksiä, vaan siksi, että kerrankin pienen pieni paikkakunta osoittautuu yllättävän ymmärtäväiseksi ja yleensäkin viehättäväksi outoine tapahtumineen ja ilmeisesti ikuisine auringonpaisteineen.
Kokonaisuus on toki aavistukseen liian suloinen ja hieman liian helppo, vaikka on pakko arvostaa Kun Harry tapasi Sallyn -viittausta. On silti vaikea löytää toista elokuvaa, jossa sisarusten välinen yhteenotto päättyy toteamukseen: ”Hän voi minun puolestani osallistua Perunafestivaaliin vaikka täydessä dragissä.” Jos se ei ole rakkautta, mikä on?
Mitä tulee itse festivaaliin, mistä edes aloittaa…