Rasittavasta päähenkilöstä
ja kevyestä pinnallisuudestaan huolimatta – tai niistä johtuen – vuosikymmenten erottamista kokkaavista naisista kertova draamakomedia jättää mukavan jälkimaun. Meryl Streep on jälleen valkokankaan valtiatar.
Julia Child (1912–2004) kiersi maailmaa toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen Yhdysvaltain armeijan palveluksessa. 1948 hän asettui hyvää ruokaa arvostavan miehensä kanssa Pariisiin ja löysi ranskalaisen keittiön. Koko loppuelämänsä hän käytti ruoanlaiton opiskeluun ja kokkaamisen ilosanoman välittämiseen kirjojensa ja tv-ohjelmiensa välityksellä. Vuonna 2002 Julie Powell ryhtyi pitämään blogia urakastaan valmistaa vuodessa kaikki Childin läpimurtoteoksen Mastering the Art of French Cuisine 524 reseptiä. Blogista tehtiin menestyskirja ja nyt myös puolikas elokuvaa. Toinen puoli perustuu Childin muistelmateokseen elämästään Ranskassa.
Vaikka kehystarinan perusteella pääosassa on Amy Adamsin esittämä Powell, on elokuvan henki ja elämä Meryl Streepin mehukkaasti esittämä Child. Huomattavan pituutensa ja rempseän luontonsa ansiosta Child ei tuntunut sopivan konservatiivisiin Yhdysvaltoihin eikä eleganssissaan snobistiseenkin Ranskaan. Streep maalaa Childista hahmon, jonka hersyvä välittömyys voittaa puolelleen ja kasvaa yli usein parodioidun tv-kokin karikatyyrin.
Powell puolestaan esitetään nykyajan tv-sarjojen ja komedioiden suosikkihahmona, henkisesti ikuisen lapsen tasolle jääneenä aikuisena, jonka kitinä alkaa jossain vaiheessa ärsyttää. Chris Messinan esittämän pyhimysmäisen aviomiehen pinnaa ei voi kuin ihailla. Toinen elokuvan täydellisistä miehistä on vaimoaan ehdoitta rakastava Paul Child, jota esittää lämmöllä aina hyvä Stanley Tucci.
Julian ja Julien tarinat eivät elokuvassa juurikaan kohtaa, mikä vammauttaa kumpaakin kerrontalinjaa: Julia Childista, varsinkin Streepin versiosta, haluaisi tietää paljon enemmän, mutta nyt hän jää vain herkulliseksi mutta syvyyttä vailla olevaksi hahmotelmaksi. Julie puolestaan ei projektinsa aikana kypsy kuten taidokkaat kokkauksensa, vaikka elokuva niin yrittää väittää.
Julie & Julia ei nouse Nora Ephronin 1990-luvun projektien kuten Kun Harry tapasi Sallyn… ja Uneton Seattlessa tasolle, eikä se ruokaelokuvana ole lähelläkään esimerkiksi Gabriel Axelin mestarillista Ranskalaista illallista (1987) mitä tulee ruokaan ihmiselämää muuttamaan kykenevänä nautintona. Tutuista aineksista leivottuna kevyenä välipalana se puolustaa silti paikkaansa.