Ajatusleikki: 1970-luvulta lähtien elokuvia tehneen Pedro Almodóvarin uusin elokuva, Kärsimys ja kunnia, on kuin art house -versio Jari Sillanpään Kultaa-hitistä.
Sellaisenaankin Kultaa on ammattitaidolla rakennettu, kaikki hyvän iskelmähitin ainekset sisältävä kappale. Mutta jos on edes juorulehtien lööppitasolla seurannut entisen tangokuninkaan elämää, kappaleen merkitys muuttuu. Se syvenee, siitä tulee henkilökohtainen.
Kappaleen minä-kertoja ymmärtää, miksi hänen entinen kumppaninsa on lopettanut suhteen ja jatkaa omaa elämäänsä toisen kanssa. Se on tunnustus. Kertoja toivoo, että ex-puoliso ei enää ikinä koe samanlaista tuskaa kuin hänen kanssaan. Se on anteeksipyyntö. Kertoja ymmärtää käyttäytyneensä huonosti, ja on ehkä valmis jättämään entisen huikentelevaisen elämän taakseen. Se on testamentti.
Samalla tavalla Kärsimys ja kunnia -elokuvan voi ymmärtää henkilökohtaiseksi, koska se hyödyntää elettyjä ja koettuja asioita Almodóvarin elämästä. Ohjaajan ja pääosaa esittävän Antonio Banderasin välit rikkoutuivat aikoinaan, ja nyt näyttelijä esittää ohjaajaa, joka hakee kontaktia suututtamaansa tähteen. Huumeitakin käyttävät kuten taisivat underground-piireissä aikoinaan tehdä!
Banderas siis esittää juhlittua ohjaajaa, Salvador Malloa, jonka pitkää uraa varjostavat fyysiset ongelmat. Ne toimivat myös tekosyynä muiden ihmisten etäällä pitämiselle ja itsensä turruttamiselle erinäisillä nautintoaineilla. Mallo kuitenkin yrittää ottaa askeleen paranemisen suuntaan, ja tekee sen yrittämällä paikata välit entiseen elokuviensa pääosien esittäjään. Se on ehkä silti vain laastari, sillä suhtautumisella toiseen ihmisenä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten tähän suhtautuu ammatillisessa mielessä.
Itseään turhankin tarkalla linssillä tarkastelevan Mallon on kohdattava entinen elämänsä ja ymmärrettävä, ettei ole voinut ymmärtää kaikkea aikanaan – eikä se ole synti. Vasta sitten hän voi vapautua tuskastaan. Katsojalle tämä tarkoittaa ihastuttavaa matkaa vuosikymmenten takaiseen Espanjaan, joka kaikessa kurjuudessaankin on lapsen silmissä mitä kiehtovin ihmemaa.
Monien aikaisempien elokuvien kohauttavien aiheiden, ylitsevuotavien hahmojen ja räiskyvien värien perään haikaileville Kärsimys ja kunnia voi olla pettymys. Se on Almodóvarin rauhallisin elokuva, ja ennen kaikkea se käsittelee miespuolista päähenkilöä samalla empaattisuudella kuin aikaisemmin maestron juhlittuja naishahmoja – ja laittaa tämän samalla tavalla mankelin läpi.
Uutuudessa on jotain samaa kuin Almodóvarin edellisessä elokuvassa Julieta. Sitä kritisoitiin siitä, että se päättyi juuri, kun päähenkilön tarinan olisi katsojan mielestä pitänyt alkaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja ei kuitenkaan ole kiinnostunut moisesta. Olisi tylsää kertoa, mistä päähenkilö on tullut ja sitten lukita hänen tulevaisuutensa. Julietan ja erityisestä Kärsimys ja kunnia -elokuvan vahvuus on siinä, että ne antavat hahmoilleen mahdollisuuden tehdä elämässään jatkossa vaikka mitä.
Todellisen taiteilijan tunnusmerkki on, että menneisyyden näyttämällä hän saa yleisönsä ajattelemaan tuota potentiaalia.