Jos pidit Roy Anderssonin elokuvista Toisen kerroksen lauluja (2000), Sinä elävä (2007) ja Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (2014), niin ihastut varmasti myös hänen uuteen ohjaustyöhönsä Kohti ääretöntä.
Konsepti on täsmälleen sama: Kohti ääretöntä koostuu lyhyistä väläyksistä, joissa kohdataan ihmisiä tragikoomisissa tilanteissa.
Andersson vie katsojan hetkeksi kahvilaan, virastoon tai vaikkapa hautausmaalle. Lausutaan muutama lause, ja sitten vaihdetaan paikkaa. Kohtaukset eivät välttämättä liity toisiinsa mitenkään muuten kuin tunnelmaltaan ja teemaltaan. Osa kohtauksista taas on selvästi sukua toisille, ja siirtymä tulee kuin varkain. Esimerkiksi kadulla kulkevasta ristiä kantavasta Jeesus-hahmosta hypätään saman äänimaailman kautta unesta heräävään pappiin (Martin Serner), joka on menettänyt uskonsa.
”Mitä minun on tehtävä, kun en enää usko Jumalaan?”, mies kysyy psykiatrin vastaanotolla mutta ei saa kysymykseensä vastausta. Papin tarina jatkuu useammassakin pätkässä. Useimmat väläykset ovat täysin yksittäisiä ja hyvin lyhyitä.
Joskus hetket ovat absurdin koomisia, joskus hyvinkin surullisia. Repliikit ovat lakonisia, ja niitä on hyvin vähän. Jokainen lause on ladattu täyteen merkityksiä ja tasoja.
Andersonille tuttuun tyyliin kamera ei liiku lainkaan. Kohtaukset ovat kuin valokuvia, jotka on lavastettu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Useimmissa tilanteissa ollaan Tukholmaa muistuttavassa kaupungissa, mutta kohtaukset on itse asiassa lavastettu Anderssonin omaan studioon. Sen hän on rakennuttanut palkituista mainosfilmeistä tienaamillaan rahoilla. Samassa studiossa hän kuvaa kaikki elokuvansa. Siellä hän saa työryhmänsä avulla aikaan kuvia, jotka ovat kuin taidokkaan kuvataiteilijan luomia.
Heti alussa nähdäänkin kuvataideviittaus, joka on myös elokuvan julisteessa. Pariskunta leijailee raunioiksi pommitetun kaupungin yläpuolella kuin Marc Chagallin maalauksessa.
Kaikki kohtaukset eivät kuitenkaan sijoitu moderniin urbaaniin ympäristöön. Mukana on myös toisen maailmansodan aikaisia kuvia sotilaista lumimyrskyssä. Nähdään kohtaus Adolf Hitlerin bunkkerissa sodan loppuvaiheissa.
Eräänlaisena kaikkitietävänä kertojana toimiva nainen antaa lisätietoa tapahtumille runollisin lausein.
”Näin miehen, jonka ajatukset olivat muualla”, kertoja sanoo, kun ravintolan tarjoilija täyttää viinilasia muttei lopeta kaatamista ja sotkee pöytäliinan.
Fingerpori-sarjakuva ei toiminut elokuvana, koska sarjakuvan lyhyitä oivalluksia ei saatu siirrettyä valkokankaalle. Ehkä Andersson olisi pitänyt palkata Fingerpori-elokuvan ohjaajaksi. Tai ei ehkä sittenkään. Mihin tarvitaan Fingerpori-elokuvaa, kun meillä on Roy Andersson?
Suomalaisella levittäjällä Cinema Mondolla on ollut tapana antaa elokuville osuvia ja joskus vähän villejä suomalaisia nimiä. Elokuvan alkuperäinen ruotsalainen nimi Om det oändliga ja englanninkielinen käännösnimi About Endlessness vastaavat suurin piirtein toisiaan (”Äärettömyydestä”). Suomenkielinen Kohti ääretöntä taas viittaa Toy Storyyn kieli poskessa, mikä tuntuu huonolta vitsiltä ja muuttaa nimen merkityksen. Outo käännösnimi ei kuitenkaan runollisen kaunista ja absurdin hauskaa elokuvaa pahenna.
Andersson, 77, on tehnyt elokuvia jo viisikymmentä vuotta. Esikoisohjaus Eräs rakkaustarina ilmestyi vuonna 1970. Se oli suurmenestys, mutta seuraava elokuva Giliap (1975) oli liian outo suurelle yleisölle, ja Andersson teki sen jälkeen vuosia mainoksia. Arlan jogurttimainokset muistetaan Suomessakin. Pitkään työstetty Toisen kerroksen lauluja toi Anderssonin takaisin valokeilaan vuosituhannen alussa. Andersson tekee elokuvia harvakseltaan, joten Kohti ääretöntä saattaa jäädä hänen viimeiseksi pitkäksi ohjaustyökseen. Jos niin käy, se on loistava testamentti.
Jussi Huhtala