Teini-iän ilot ja harmit tuntuvat tosilta ja tärkeiltä Greta Gerwigin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa draamakomediassa Lady Bird. Gerwigin ensimmäinen pitkä ohjaus on kirkkaasti kerrottu ja oivaltaen rytmitetty kasvutarina sekä pakahduttava ja tuore perheyhteisön kuvaus. Äidin ja tyttären välistä suhdetta on harvoin kuvattu yhtä huolella, tarkasti ja ymmärtäen.
Christine ”Lady Bird” MacPherson (Saoirse Ronan) lusii viimeistä vuottaan high schoolissa. 17-vuotiaan huolet ovat samoja kuin monen muun 2000-luvun alun amerikkalaisteinin. Tyttöä askarruttaa, miten päästä pois tunkkaisesta Sacramentosta. Mieluiten hän jatkaisi valmistuttuaan johonkin New Yorkin taidekouluista, mutta perheellä on rahasta tiukkaa. Sekava poikaystävätilanne ja isän työttömyys tuottavat myös päänvaivaa. Mutta ennen kaikkea Lady Birdiä jurppii se, että hänen äitinsä ei näytä pitävän hänestä.
Äiti Marion (Laurie Metcalf) on suurisydäminen, topakka sairaanhoitaja, joka pitää omiaan tarkasti silmällä ja joka arvostaa suoraa puhetta. ”Haluan sinun olevan paras versio itsestäsi”, Marion perustelee tyttärelleen, kun tämä epäilee, ettei äidillä taida olla helliä tunteita tätä kohtaan enää ollenkaan. Mamma kun latelee pelkkiä parannusehdotuksia.
Mutta kyllä äidin ja tyttären välillä lämpöä riittää, sen Lady Birdkin lopulta oivaltaa. Likaisista pyyhkeistä, ehkäisystä tai tanssiaismekon ylettömästä vaaleanpunaisuudesta on arjen keskellä vain niin paljon kevyempi jupista kuin julistaa rakkauttaan.
Vanhempien rooli on korostunut kiinnostavasti myös muissa uusissa teini-ikäisen kokemusta avaavissa elokuvissa. Perhe, erityisesti isä, oli liikuttavasti 17-vuotiaan Elion tukena Call Me By Your Name -elokuvassa. Toisaalta jo Sidney Lumet’n ohjaama ja River Phoenixin tähdittämä erinomainen Elämänä pakotie (1988) toi perhesuhteiden monet puolet hienosti esiin. Näissä elokuvissa side vanhempien ja aikuistuvien lasten välillä venyy muttei katkea.
Lady Bird on enemmän kuin tarina teinitytön kasvun paikoista, vaikka paikalla onkin elokuvassa erityistä merkitystä. Sacramenton kaupunki on likimain yksi elokuvan päähenkilöistä. Se näyttää viehättävältä ja ihmisenkokoiselta, vaikka Lady Birdiä sen pienuus ja nurkkakuntaisuus kismittää. Elokuvassa moni asia saa oikeat suhteet vasta etäisyyden päästä.
Sacramentossa kasvanut Greta Gerwig ei kuvaa Lady Birdissä itseään, sillä hän oli sanojensa mukaan nuorena sovinnaisempi kuin elokuvansa sankari. Sovinnaisuus onneksi karisi sittemmin, ja Gerwigistä kehittyi kolhosti rakastettava indie-komedienne elämänkumppani Noah Baumbachin elokuviin. Gerwig väläytti käsikirjoittajan lahjojaan jo Baumbachin elokuvissa Frances Ha (2012) ja Mistress America (2015), mutta Lady Bird osoittaa Gerwigin olevan täysin valmis ja erinomaisesti omillaan pärjäävä elokuvantekijä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana.
Vaikka Gerwigin elokuvan ainekset ovat käytössä kuluneita ja läpeensä tuttuja, on se roimasti enemmän kuin osiensa summa. Lady Birdin lento on vakaata ja varmaa ja sitä on hurmaavaa seurata.
Gerwig on vasta viides nainen, joka on saanut parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden. Lady Bird on jo palkittu Golden Globella ja sille kertyi kaikkiaan viisi Oscar-ehdokkuutta. Gerwig luo hienovaraista ajankuvaa, mutta Lady Bird henkii myös ajatonta tenhoa. Ohjaaja ja magneettinen Saoirse Ronan tekevät Lady Birdin rimpuilusta katolisen koulukasvatuksen ja kodin liberaalimpien arvojen ristivedossa samastuttavaa ja täysin kestävää.
Jos vähän venytetään, Gerwigin ja Ronanin yhteistyössä voi nähdä yhtymäkohtia François Truffaut’n ja Jean-Pierre Léaudin luovaan kumppanuuteen, joka alkoi 400 kepposesta (1959). Lady Birdin loppu – kuunnelkaa vaikka – on yhtä ikonisen vaikuttava kuin Truffaut’n läpimurto-ohjauksessa.