Lars von Trier sai idean Melancholiaan sairaalassa, jossa häntä hoidettiin vaikean masennuksen takia. Terapeutti mainitsi ohjaajalle, että masentuneilla on taipumus käyttäytyä muita rauhallisemmin kovan paineen alla, sillä he ovat jo valmistautuneet siihen, että pahin tapahtuu. Kärjistetysti: syvästi masentuneelle edes maailmanloppu ei tulisi suurena yllätyksenä.
Von Trier tunnisti piirteen itsessään ja siirsi sen elokuvaansa Kirsten Dunstin näyttelemälle Justinelle. Uutiset Melancholia-nimisen planeetan lähestymisestä ja mahdollisesta maailman tuhosta saavat Justinen sisaren Clairen (Charlotte Gainsbourg) pois tolaltaan, mutta nuorempi sisko suhtautuu tulevaan katastrofiin jopa luonnottoman levollisesti. Justinen näkökulmasta maailmanloppu on ollut odotettavissa.
Kahteen näytökseen jakautuva Melancholia alkaa maailmanlopusta ja siirtyy sitten aikaan juuri ennen tuhoa. Justine on mennyt naimisiin, ja hääjuhlaa vietetään upeassa tudorilaislinnassa. Juhla näyttää alusta saakka tuhoon tuomitulta. Alkuillan sädehtivä morsian alkaa illan mittaan menettää juhlailmettään tulehtuneiden perhesuhteiden kärjistyessä.
Emotionaalisesti rampauttava äiti (Charlotte Rampling) ja epäluotettava isä (John Hurt) eivät varsinaisesti vala toivoa onnellisesta loppuelämästä. Kuten Thomas Vinterbergin Juhlissa (1998), myös Melancholiassa iloinen perhejuhla kääntyy irvikuvakseen.
Von Trierin katastrofielokuvassa tuholla on tavallista enemmän merkitystasoja. Psykologinen umpikuja on Melancholiassa vähintään yhtä merkittävä teema kuin maailman tuho. Perikato yltää sekä Justinen sosiaalisiin suhteisiin että hänen sisäiseen maailmaansa.
Von Trier on vaistomainen elokuvantekijä, jolla on uskallusta luottaa näyttelijöihinsä ja kuviinsa. Kenties juuri siksi Justinen tunne-elämä välittyy elokuvasta niin vahvana ja todellisena.
Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Melancholia on otettu vastaan varautuneesti. Elokuvaa on moitittu banaaliksi ja jäsentymättömäksi. Sitä se onkin. Kaunis ja karkea kohtaavat Melancholiassa von Trierille tyypilliseen tapaan. Kahdeksanminuuttisen maailmanloppua kuvaavan alkujakson taustalle ohjaaja on valinnut musiikkia Hitlerin lempisäveltäjältä Richard Wagnerilta. Valinta kertoo von Trierin omaperäisestä huumorintajusta, joka on parhaimmillaan sivistynyttä mutta aina hämmentävää.
Scifielokuva on tarinaltaan uskomaton ja kuviltaan häikäisevä ja häiritsevä. Valtavirtakaunotar Dunst on läpimurtoroolissaan sarkastisuudessaan luotaantyöntävä ja pimeää täynnä. Hän ruumiillistaa voiman ja voimattomuuden ristiriitaa loistokkaasti.
Niina Holm
Tähdet: ★★★★