Anna Antsalon ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva Meren tuomat sukeltaa suoraan syvään päätyyn – aivan kirjaimellisesti. Ravisuttava dokumentti kertoo rantojen haravoijista, erikoislaatuisista ihmisistä, jotka siivoavat maailman rantoja ihmiskunnan mereen dumppaamasta muovijätteestä. Osa roskasta on suoranaisia aarteita parin vuosikymmenen takaa, mutta suurin osa on kuitenkin mikromuovisilppua, joka tappaa merieläimet ja päätyy myös ihmisten elimistöön.
Cornwallissa Isossa-Britanniassa asuva Rob elää ideologista elämää: hänen on pakko korjata rannalta löytynyt roska talteen, mikäli on koskettanut sitä. Rantojen siivoaminen ja muoviroskan tutkiminen on hänelle intohimo. Rob kerää muoviesineitä omistamaansa konttiin, joka on täynnä eri vuosikymmenten muoviaarteita aina 20 vuotta sitten Cornwallin rannikolle uponneen kontin harvinaisista legoista pinkkeihin mikromuovipallukoihin.
Jolanda on hollantilainen arkeologi, joka ei tutki tuhansia vuosia vanhoja pyhiä artefakteja ja graalin maljoja vaan ihmisten muovijätteitä. Muoviesineiden eroosio kertoo paljon ihmiskunnasta; uudempi muovijäte tuhoutuu nopeammin mikromuoviksi, kun taas vanhemmat esineet on tehty kestämään kulutusta. Muoviroska kertoo myös ihmisten kulutustottumuksista ja erilaisista muotitrendeistä.
Shige on japanilainen merta pelkäävä taideopettaja. Hän kuvittelee rantaviivan metafyysisenä kuoleman ja elämän rajana. Meri kuljettaa kuolleiden luurangot rannalle. Myös muoviesineet ovat eräänlaisia ruumiita hänen mielestään. Shige kerää muovijätteen lisäksi eläinten luurankoja ja eri puolilta maailmaa Japanin rannoille ajautuneita siemeniä.
Antsalon dokumentti ei anna vastauksia, eikä se toisaalta pyri varsinaisesti saarnaamaakaan. Toivottavasti elokuvan pääosissa olevat ihmiset, rantojen haravoijat, onnistuvat kuitenkin avaamaan katsojien silmät omilla teoillaan ja tarinoillaan.
Kulutushysteria ei voi nimittäin jatkua loputtomiin. Kestävää kehitystä ei ole olemassa. Aina tulee vastaan raja, jonka jälkeen tapahtuu romahdus. Öljystä uhkaa muodostua Mad Max -elokuvista tuttu harvinainen hyödyke, jonka avulla ihmiskunnan rippeet yrittävät pärjäillä pienissä keräilijä-metsästäjäyhteiskunnissaan.
Ehkä tämän uhkakuvan ei kuitenkaan tarvitse olla tulevaisuutemme, mikäli saamme ravisteltua ihmiskunnan hereille ja onnistumme potkimaan kulutuskiimassaan parveilevat ihmiset tajuamaan tilanteen vakavuuden.
Nykyihmiskunta on nimittäin jättämässä hurjan perinnön jälkipolvilleen. Jo tällä hetkellä ihmisten sisälmyksiin päätyy noin viisi grammaa mikromuovia viikossa. Se on luottokortin verran lähes tuhoutumatonta, satoja vuosia maatuvaa muovia.
Muovia tuotetaan maailmassa noin 380 miljoonaa tonnia vuodessa. Valtameriin siitä päätyy noin kahdeksan miljoonaa tonnia. Ei siis puhuta mistään pienistä määristä. Ajatellaan vaikkapa kaikkea sitä Kiinasta tilattua halpatilpehööriä tai pääsiäisyllätysmunia varten tuotettua kertakäyttöroskaa.
Tämänkaltaista turhaa jätettä syntyy kymmeniä ja satoja miljoonia tonneja vuosittain. Tarpeettoman muovisälän kulutus kasvaa samaa tahtia kuin Maapallon öljyvarat vähenevät. Olemme täysin sietämättömässä tilanteessa, joka ei voi jatkua. Yhteiskunnat seisahtuvat öljyn loputtua. Lähes kaikki pyörii öljyn ja siitä tehdyn muovin avulla.
Olemme hyvin lähellä öljyhuippua, eli sitä hetkeä, kun öljyntuotannon maksimi saavutetaan. Tämän jälkeen tuotanto hiipuu hiljalleen, kun Maapallon öljyvarat loppuvat. Joidenkin tutkijoiden mukaan öljyhuippu tapahtui jo vuonna 2019, toiset sijoittavat sen jopa vuoteen 2040. Oli totuus sitten mikä tahansa, tätä tahtia meiltä loppuu öljy. Se on väistämätön tosiasia.
Kannattaakin ehkä miettiä kahteen kertaan tilaako Kiinasta tarpeetonta roskaa ihan vaan koska ”tää on niin ihq ja magee” vai säästää nekin rahat johonkin oikeasti kestävään tuotteeseen. Jokainen meistä voi muuttaa elintapojaan vähentämällä turhan muovin käyttöä. Pieniä tekoja globaalilla tasolla, mutta voipa sitten ainakin nukkua omat yönsä paremmin, kun tietää ettei ole aivan täysin mukana ihmiskunnan alasajossa.
Niko Ikonen