On hankala sanoa, johtuuko elokuvan melko vaivaannuttava ummehtuneisuus pelkästään kulttuurieroista, koska se on eteläafrikkalais-ranskalainen tekele, vai ovatko tekijät jotenkin vain unohtuneet menneisyyteen, eikä kukaan ole ojentanut heille tiedotetta nykyajan tapahtumista. Ranskalaisvoimin tehty eteläafrikkalainen Mia ja valkoinen leijona on kuitenkin jo lähtökohdiltaan niin eksoottinen, että sen katsoo mieluusti kuriositeettinakin.
Elokuvan tekeminen kesti kolmisen vuotta, sillä elokuvan tähti Charlie, jota näyttelee todella harvinaislaatuinen valkoinen Thor-leijona, piti kasvattaa toisen pääosanäyttelijän, vielä esiteini-ikäisen Daniah De Villiersin kanssa, jotta kaksikon välille kehittyisi turvallinen side. Kaikki alkoi vuonna 2015, kun ohjaaja Gilles de Maistre kysyi ”leijonakuiskaaja” Kevin Richardsonilta, miten oikeaa leijonaa voidaan kuvata pienen tytön kanssa.
Eteläafrikkalainen De Villiers oli kasvanut leijonien keskellä, joten leimaantuminen kävi lopulta melko helposti. Elokuva kuvattiin toukokuun 2015 ja joulukuun 2017 välisenä aikana. Sekä Thor että Daniah kasvavat teini-ikään katsojien silmien alla. Kiinnostavat lähtökohdat, eikö?
Harmi vain, että itse tarina on melko tympeä, vaikka siitä kyllä ymmärtää, mitä tekijät haluavat sanoa. Perhe muuttaa vaarin vanhalle leijonatilalle Afrikkaan. Muutoksen tuulten tulisi puhaltaa, eikä leijonia enää myydä kapitalistielitistien rahoittamille metsästysleireille, vaan tila keskittyy leijonien suojeluun. Valkoinen leijonanpentu Charlie on todellinen joulun ihme ja farmin vetonaula. Pikkutyttö Mia bondaa uuden tulokkaan kanssa vahvasti.
Käypä kuitenkin niin, että isä on velkaa naapurifarmin limaisen iljettävälle pomolle, joten tietäähän sen, etteivät kaikki lupaukset toteudu. Kun Charlietakin uhkaa karu kohtalo, lähtevät Mia ja komea leijonauros pakomatkalle kohti suojelualuetta.
Elokuvassa on paljon kaikenlaisia nykyajalle kiellettyjä aiheita kuten seksismiä (joka tosin perustellaan juuri tämän niljakkaan naapuritilallisen kautta), suoranaista eläinrääkkäystä (iso piikkisika on teljetty perheen pikkupojan huoneessa niin pieneen häkkiin, ettei se voi edes kääntyä) jonkinlaiseen apartheidin kaikuun (perheen kaikki työläiset ovat tummaihoisia, vaikkakin onnellisen vapaita sellaisia). Kaikessa tekemisessä häilyy hieman liian tunkkainen tunnelma. Kulttuurierotko sen tekevät? Tiedä sitten.
Elokuva haluaa kuitenkin vain parasta leijonille. Se esittelee karusti leijonafarmien arkea, sitä kuinka leijonat siitetään rikkaiden bisnesihmisten uhrialttareita varten. Elokuva haluaa muutosta, mutta samalla se sortuu vanhanaikaiseen ajatteluun. Katsojana sitä huomaa koko ajan olevansa joko hämmästynyt, harmistunut ja onneksi jopa liikuttunut. Kognitiivinen dissonanssi on termi, jolla tarkoitetaan kahden ristiriitaisen asian kokemista samanaikaisesti. Mia ja valkoinen leijona on hyvä esimerkki tästä psykologisesta ilmiöstä.