Minä, Kusama

GENRE ENSI-ILTA 11.01.2019 TÄHDET

Paljon informaatiota kiehtovasta taiteilijasta sisältävä dokumentti kärsii paikoin wikipediamaisesta luennoinnista syvällisemmän pohdinnan sijaan.

Japanilaistaiteilija Yayoi Kusama tuli tunnetuksi suomalaisillekin – tai ainakin helsinkiläisille – viimeistään vuonna 2016, kun Helsingin taidemuseo HAM järjesti retrospektiivisen näyttelyn, joka laajeni myös helsinkiläisiin puistoihin ja metroasemille. Muillekin kuvat äärettömyyksiin jatkuvista pilkkumeristä saattavat olla tuttuja. Harva kuitenkin tulee ajatelleeksi, että Kusama löysi taiteen jo varhain ja hänen julkinen uransa on kestänyt reilusti yli puoli vuosisataa.

Yleissivistystä kiehtovasta taiteilijasta saapuu lisäämään tuore amerikkalaisdokumentti. Kusaman käytännössä vain hänen ”pilkkutaiteensa” tunteneelle katsojalle on avartavaa nähdä ja kuulla, miten monimuotoista taiteilijan työskentely on ollut. Tilataiteen ja kuvanveiston ohella hän on kirjoittanut runoutta, maalannut ja muotoillut niin asuja kuin esineitäkin. On aika vähän taiteeseen liittyviä ismejä, joita hänen uraansa ei voisi liittää.

On myös järkyttävää ymmärtää kuinka paljon erilaisia esteitä Kusama on tiellään joutunut ylittämään saavuttaakseen nykyisen arvostuksensa. Alkaen japanilaisen yhteiskunnan naisiin kohdistamista normeista länsimaiseen seksismin kautta aina mielenterveyden ongelmiin, vain joitakin mainitaksemme. Onneksi arvostus sentään löytyi taiteilijan elinaikana.

Kronologisesti etenevä dokumentti sisältää valtavasti informaatiota taiteilijan elämästä. Samalla sitä rasittaa wikipediamainen faktojen listaus. Heather Lenz on onnistunut keräämään valtavan määrän arkistomateriaalia, mutta silti on havaittavissa, että kyseessä on hänen ensimmäinen pitkä dokumenttielokuvansa.

On ymmärrettävää, ettei hauras, vuonna 1929 syntynyt taiteilija itse ole päässyt nykykunnossaan kommentoimaan dokumentoijan esiin tuomia asioita. Olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa kuulla enemmän pohdintoja Kusaman taiteen ja psyyken yhteyksistä. Jo taiteilijan lapsuuden töissä on nähtävissä viehätys pilkkuihin, ja vanhemmiten hän hahmotti niiden välit ”ikuisuusverkkoina”. Tästä olisi halunnut kuulla jonkinlaista analysointia, samoin Kusaman pyrkimyksestä liedentää oma ja katsojan identiteetti valtaviin tilatöihin.