Tervetuloa vuoteen 2054. Amerikan käsiin räjähtäneeseen väkivaltarikollisuustilanteeseen on keksitty kokeiluasteella oleva ratkaisu, joka on käytössä vasta Washingtonissa. Poliisin Pre-crime -erikoisosasto saa tähän tehtävään erityisesti soveliailta kolmelta tulevaisuuteen näkevältä meediolta tiedot ennaltakäsin tapahtumaisillaan olevista murhista ja tapoista, ja saamansa tiedon perusteella pidättää tappajat jo ennen kuin nämä ehtivät tehdä rikoksensa.
Pre-crimen tiimiä vetää rikosten omalaatuisessa ennaltaehkäisyssä jo vuorenvarmaksi ammattilaiseksi kehittynyt John Anderton (Tom Cruise). Hänen johdollaan poliisit pidättävät tulevat tappajat ja nämä saavat varsin tylyn tuntuisen eristämisrangaistuksen vaikka eivät ehdi varsinaista rikostaan tehdäkään. Meediot, joista käytetään nimeä Pre-cog, ovat erehtymättömiä. Järjestelmä on siis täydellinen, ja voidaan pian ottaa käyttöön koko Yhdysvaltain laajuisesti. Vai voidaanko?
Pre-crime toimii oikeusministeriön alaisuudessa, ja sitä edustavan ärsyttävän tarkastajan Danny Witwerin (Colin Farrell) ilmaannuttua nuuskimaan osaston toimintaa tapahtuu jotakin yllättävää. Käsitellessään ilmoitusta tulossa olevasta murhasta Anderton huomaa kauhukseen olevansa itse tuleva murhaaja, ja uhrin olevan hänelle täysin tuntematon mieshenkilö jonka tappamiseen hänellä ei pitäisi missään nimessä olla mitään syytä – sikäli kun hänestä on tappajaksi ylipäänsäkään. Onko järjestelmä sittenkään virheetön? Onko Witwerillä jotakin tekemistä asian kanssa?
Andertonin on pakko lähteä karkumatkalle, sillä kun hänen oman osastonsa miehet ja etenkin kärkäs Witwer huomaavat tapahtuneen, hänestä itsestään tulee ajojahdin kohde. Ja tulevaisuuden maailmassa on todella vaikeaa piilotella maan alla, kun kaikkien kansalaisten silmien verkkokalvotkin on tallennettu suureen keskustietokantaan. Pre-cogien näkemään murhaan on edelleen pari päivää aikaa, ja Andertonin tiimalasissa siis saman verran hiekkaa selvittää mistä oikein on kyse.
Legendaarisen tieteiskirjailijan Philip K. Dickin (1928 – 1982) tuotanto on aiemminkin tarjonnut elokuvantekijöille hedelmällistä lähdemateriaalia, mainiosta Total Recallista aina Blade Runnerin kaltaisiin klassikoihin. Steven Spielberg on onnistunut Dickin teoksen siirtämisessä valkokankaalle aivan erityisen hyvin: Minority Report on loistava tieteiselokuva. Se tapahtuu perin pohjin pohditussa ja suunnitellussa, todentuntuisessa tulevaisuuden maailmassa, ja tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta rikosten ja rangaistusten välisistä korrelaatioista sekä siitä, mihin suuntaan yhä kaupallisemmaksi muuttuva maailma on menossa.
Dickin kirjoituksille tyypillisesti tarinassa pohditaan kuvitteellisen teknologian vaikutuksia yhteiskuntaan ja yksilöihin. Vaikka elokuvan aikana saadaankin jonkinlaisia vastauksia siihen, ovatko nuo vaikutukset siunauksellisia ja ne aikaansaavan tekniikan käyttö siten oikeutettua, eivät ne lopultakaan ole täysin tyhjentäviä ja aiheen pohdinta jatkuu vielä elokuvan jälkeenkin katsojan mielessä. Minority Reportin ajatusrakennelmat ovat niin kiehtovia, että sen takaa-ajojuonirakenteesta johtuvat toimintakohtaukset jäävät mieleen sen vähiten kiinnostavana antina, vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole.
Kutkuttavasti Andertonista tulee tilanteensa takia käänteinen film noir -yksityisetsivähahmo, joka ei selvittelekään kuka teki murhan vaan sitä, miksi ihmeessä hän muka sen tekisi ja kuka on tuleva uhri. Vai onko kaikki pelkkää lavastusta, jonka takana on salaliitto Pre-crimen olemassaoloa vastaan? Dekkarijuoni tarjoaa loppua kohden yllättäviä käänteitä ja pitää taidokkaasti katsojan herpaantumattoman mielenkiinnon yllä.
Tom Cruise tekee John Andertonista henkilökohtaisen perhetragediansa kanssa painiskelevan piinatun hahmon luonnoksenomaisin vedoin. Andertonia ei varsinaisesti opi kovin syvältä tuntemaan, mutta hänen motiiveihinsa ja tarpeisiinsa kylläkin samaistumaan. Steven Spielberg on kuten tunnettua elokuvantekijänä virtuoosi. Ainoat pienet häneen kohdistuvat moitteet liittyvät yhteen hiukan tarpeettoman oloiseen Andertonin ja tämän ex-vaimon väliseen, tyypillisen spielbergiläiseen tunteiden esiinpuristamiskohtaukseen; sekä kömpelösti kertojanäänellä selostettuun loppuratkaisuun, joka on hieman epäuskottava ja turha.
Näistä pikkuvirheistään huolimatta Minority Report on jokseenkin valmis tieteiselokuvan klassikko heti syntyessään, ja jäänee yhdeksi kuluvan vuoden sykähdyttävimmistä katselukokemuksista.