Jenkit rakastavat tarinoita omalla työllään amerikkalaisen unelman, käytännössä menestyksen, saavuttaneista määrätietoisista sankareista. Silloin ei edes ole kovin paljon väliä sillä miten se on tapahtunut. Molly Bloomin elämä on tällaisen ajattelun ruumiillistuma.
Nuorena Bloom piiskaa itsensä maailman kärkitason kumparelaskijaksi, ja kun urheilu-ura katkeaa, hän ryhtyy yhtä määrätietoisesti rakentamaan uutta elämää. Kun hän pääsee seuraamaan julkkisten isojen pottien pokeripelejä, hän alkaa pian pyörittää omia peli-iltoja.
Mitä Bloom ei osaa, hän opettelee – tai sitten hän ympäröi itsensä ihmisillä, jotka tietävät mitä tekevät. Harmi vain, että jos nämä eivät ole naisia, heihin ei voi luottaa. Bloom joutuu FBI:n silmätikuksi virkavallan halutessa käyttää häntä isompien kalojen nappaamiseen. Kun se ei onnistu, agentit tyytyvät viattoman naisen kiusaamiseen.
Näin ainakin Aaron Sorkinin sovituksessa Molly Bloomin kirjasta Molly’s Game: The True Story of the 26-Year-Old Woman Behind the Most Exclusive, High-Stakes Underground Poker Game in the World. Se jättää näppärästi huomiotta Bloomin nuoruuden hairahdukset ja veroepäselvyydet, ja keskittyy tekemään tästä päämäärätietoisen ja periaatteellisen nuoren naisen, joka on valmis uhraamaan elämänsä arvokkuutensa säilyttääkseen.
Eikä siinä mitään vikaa ole, elämäkertaelokuvatkin ovat aina tekijänsä näköistä fiktiota. On helppo ymmärtää miksi käsikirjoittajana paremmin tunnettu Sorkin on tarttunut tarinaan esikoisohjauksessaan. Se on herkullinen sekoitus duunarimentaliteettia ja glamouria, pinnan alla väreileviä jännitteitä ja näppärää sanailua.
Viimeksi mainittua löytyy erityisesti Mollya esittävän Jessica Chastainin ja tämän lakimiehekseen ylipuhuman, Idris Elban näyttelemän Charlie Jaffeyn välillä. Päämies ja asiakas vääntävät peistä totuudesta ja siitä mitä siitä on syytä kertoa, kunnes alkaa löytyä molemminpuoleista luottamusta ja kunnioitusta.
Molemmat ammattilaiset ovat hyvässä vedossa rooleissaan. Se onkin tarpeen, jotta pystyy nielemään tarinan lähes neron oloisesta naisesta, jolla ei silti ole aavistustakaan, että hän auttaa venäläistä mafiaa rahanpesussa emännöimällä gangstereita pelipöydässään. Ovelasti Sorkin jättää tämän sivuseikaksi ja keskittyy Chastainin keskittyneesti esittämän naisen vahvan luonteen salaisuuksiin.
Molly’s Game on mentaliteetiltaan paikoin turhankin amerikkalainen, varsinkin mitä tulee Mollyn ongelmalliseen suhteeseen psykologi-isänsä (Kevin Costner) kanssa ja tästä kumpuavaan rautalankapsykoanalyysiin. Sorkin on kuitenkin rakentanut tarinasta kiinnostavan kaaren, joka ei edellä mainittua rasitetta lukuunottamatta hetkeksikään eksy sivupoluille tai jää oikeussalidraamaksi. Bloomin uurastusta seuratessaan aidosti kannustaa häntä ja jännittää hänen puolestaan oli kyse sitten alan vaaroista, epäreilusta yhteiskunnasta tai oman sisimmän paljastamisen pelottavuudesta.