Mulholland Drive

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

David Lynchin uran kolmen oudoimman, haastavimman, hienoimman ja kompleksisimman työn joukkoon lukeutuva Mulholland Drive omaa nautittavan synnyinhistorian. Lynch teki elokuvan alunperin pilottijaksoksi uudelle tv-sarjalle, jonka amerikkalainen ABC-yhtiö oli tilannut häneltä. Pilotti kuitenkin koetteli vellihousujen tv-pamppujen yksinkertaisia aivosoluparkoja niin raskaasti, että sitä ei ikinä lähetetty ja uusi sarjaidea nostettiin hyllylle. Lynch ei kuitenkaan lannistunut, vaan löysi kumppanikseen ranskalaisen Studio Canalin, jonka lisärahoituksella ohjaaja kuvasi uusia kohtauksia, leikkasi koko lopputuloksen uusiksi ja muutti sen isoksi valkokangastuotannoksi. Valmis elokuva nähtiin ensi kerran Cannes'in elokuvajuhlilla toukokuussa 2001, jossa virallisen juhlanäytöksen päätyttyä yleisö esitti seisten suosiotaan toistakymmentä minuuttia, juhlakalun itsensä seistessä kyynelehtien lavalla kahden myös onnen kyyneleitä vuodattavan naistähtensä kanssa. Lynch myös voitti festivaalin parhaan ohjaajan palkinnon (jaetusti The Man Who Wasn't Theren ohjanneen Joel Coenin kanssa). Mulholland Drive on häkellyttävä kokemus, jolla Lynch viimeistään osoittaa olevansa amerikkalaisen elokuvasurrealismin suurin moderni mestari. Lynchin tapa luoda ja kehittää mysteerejä on avata todellisuuteemme ennenkokemattomia maailmoja, joiden läsnäolosta muodostuu konkreettinen osa elokuvan sielunmaisemaa. Tätä kautta Mulholland Driven lähimmiksi vertailukohdiksi nousevat Blue Velvet ja Lost Highway, joiden vieraannuttava, ”luonnottomuuden” kaltainen olotila, joka kumpuaa tutun ja turvallisen sisällä sikiävästä painajaisesta, toimii kuin hereillä nähtävä pimeä päiväuni, josta ei herätä ennen lopputekstien alkamista. Eraserhead esimerkiksi toimii eri tavalla, koska maailma, jossa Henry elää, on jo alun perin meille tuntematon. Blue Velvetissä, Lost Highwayssa ja Mulholland Drivessa voi käydä, että vielä eilen täysin tunnistettavana ja turvallisena pitämämme asia saattaakin tänään ajaa meidät kauhun partaalle. Mulholland Driven tarinasta voi vain kertoa lähtökohdan, jotta sen uskomattoman hienoja käänteitä ei vahingossakaan spoilaisi. Upean näköinen tumma kaunotar selviää ainoana rajusta autokolarista Mulholland Drivella, Los Angelesissa. Nainen menettää rysäyksessä muistinsa ja harhailee mäkeä alas Bettyn, nuoren kauniin näyttelijänalun, asuntoon. Betty tuntee suurta empatiaa uutta ystäväänsä kohtaan ja päättää auttaa tätä palauttamaan muistinsa.

Siinä siis lähtökohta, josta Lynch laukaisee yhden koko uransa tunnelmallisimmista, kauneimmista ja kiehtovimmista elokuvallisista voimannäytöistä. Elokuvan juonellisesta koherenssista on siellä täällä mainittu, että Lynch uhraisi sen teoksensa visuaalisen ja abstraktisen hengen nimeen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mulholland Driven kerronnallinen kokonaisuus on loppujen lopuksi jopa harvinaisen selväpiirteinen. Konventionaalisesti rakentuva se ei missään tapauksessa ole, mutta mikäli sen ehdoton läsnäolo toimii ainoana perusteena teoksen selväjärkisyydelle, ollaan mielestäni tilanteessa, jossa mielikuvitus on kirosana ja luovuutta halveksitaan.

Elokuvan raakaversion, pilotin, synnyintarkoitusperästä eli kokonaisen tv-sarjan esittelystä ja lanseerauksesta kielii vahvimmin se, että Mulholland Drive omaa erittäin laajan näyttelijäluettelon. Henkilöiden runsaus saattaa aluksi tuntua tarpeettomalta, kuin siltä, että Lynch ei olisi kyennyt trimmaamaan pilottia yhdeksi kiinteäksi elokuvateokseksi. Tämä harhaluulo poistuu viimeistään, kun näkee Mulholland Driven toisen kerran. On suorastaan hämmästyttävää huomata, kuinka taiturimaisesti jokikinen asia ja henkilö lopulta linkittyy toisiinsa. Kaiken välillä on sidos. Lynchin käsikirjoitus on tippaakaan liioittelematta nerokas, täydellinen kokonaisuus. Kokonaisuus, jossa kylmän loogiset ja muutamat katsojan ajatus- ja käsitemaailman haastavat tekijät muodostavat hypnotisoivimman mysteeripalapelin vuosikausiin. Mulholland Drive on rakkaustragedia, trilleri, musta komedia, rikoselokuva ja ajoittain suorastaan lähes sydänkohtauksen aiheuttava kauhufilmi.

Ennen kaikkea kyseessä on ohjaajansa suurimpiin bravuureihin jo nyt laskettava mestariteos. Lynchillä on ollut myös taustavoiminaan vanha tuttu luottohenkilökunta, joista mukana on mm. ohjaajan kanssa jo aikanaan Eraserheadissa työskennellyt tuotantosuunnittelija Jack Fisk, Lynchin elokuvat läpi 90-luvun leikannut ja osatuottanut Mary Sweeney sekä hovisäveltäjä Angelo Badalamenti, joka myös heittää suht häiriintyneen sivuroolin elokuvassa. Lynch itse on jälleen vastuussa elokuviensa hengelle niin olennaisesta äänisuunnittelusta.

Näyttelijäpuolella huomio kiinnittyy yksinoikeudella pääosanesittäjiin, onnettomuusnaisena nähtävään Laura Elena Harringiin ja Bettyä näyttelevään Naomi Wattsiin. Molemmat lähes tyhjyydestä pompanneet näyttelijättäret ovat rooleissaan todella hyviä, Watts suorastaan loistava. Sääli vain, että en voi syvemmin analysoida miksi Mulholland Driven kuvankauniit leading ladyt ovat osissaan niin ässähyviä, koska jo silloin liikutaan ennakkopaljastusten inhalla maaperällä.


Aiheeseen liittyvät elokuvat