Nanny Diaries on ihan kiva ja lämmin elokuva rikkaan perheen lastenhoitajasta, joka itseään etsiessään päätyy perheterapeuttiseksi pelinappulaksi.
Nanny Diaries on elokuva, jonka päähenkilöön on helppo samastua. Ainakin, jos on joskus itse työskennellyt lastenhoitajana. Ensi alkuun pentu on ihan hirveä pirulainen, sitten se jo juoksee perässäsi parkuen, kun koetat poistua. Verrattuna omaan muksuun vieraan kanssa vallitsevat Säännöt. Näin etenkin Mr. ja Mrs. X:n perheessä, jossa ei muuta olekaan. Vain Sääntöjä, joilla vanhemmat kannattelevat kulissia.
Annie on 21-vuotias yliopistosta vasta valmistunut neitonen, jonka jakkupukupuljun työhaastattelu tyssää kysymykseen: kerro kuka olet. Annie ei osaa vastata, joten hän päätyy lastenhoitajaksi, onhan hänen nimensäkin osuva: Annie The Nanny. Elokuva on jälleen lisä newyorkilaisen elämänmenon kuvauskulmiin. Upper East Side on The Alue, jonka asukkaat eivät taatusti käy West Sidella saatikka matkusta saastaisella metrolla. New Jerseystä saapunut nanny saa tuta arvonsa.
Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä. Pikkupoika Grayer kasvaa rooliinsa suloisesti, äiti X (Laura Linney) on uskottavasti itsensä kokoava kopea leidi, isä (Paul Giamatti) niin ällö kuin kuvitella saattaa ja itse Annie, no, hän on Scarlett Johansson – ja siinä se! Luonnollinen kuin aamunkoiton keväinen liverrys.
Kuten filmin sisaren, elokuvan Paholainen pukeutuu Pradaan, on sanottu pohjautuvan tositapahtumiin, on samaa legendaa heitetty myös tästä kuvasta. Toinenkin syy tosin voidaan nähdä sille, miksi Annien työnantajaperhettä kutsutaan nimellä The X's. He voisivat olla ketä tahansa liian korkean elintason kanssa kamppailevia eliittiamerikkalaisia, perhe x. He kutsuvat Annieta ”Nannyksi”. Annie kutsuu naapurinpoika-ihastustaan ”Harward Hottieksi”. Lopussa, kun oma paikka, tehtävä, merkitys ja elämän tarkoitus löytyvät, löytyvät myös individuaalit nimet.
Elokuva ei ole ikimuistoinen. Ihmetyttääkin hieman Johanssonin mukana oleminen tällaisessa kevytkomediassa. Mutta ei filmi huonokaan ole. Tekninen toteutus on ansiokasta. Koomista lisäväriä tuovat levottomat perspektiivit ja tehokkaat leikkaukset. Kutkuttavimmasta päästä lienee suudelmakohtaus, jonka sijasta kankaalle äkillisesti lävähtääkin läähättävä mopsinnaama. Leffassa liikutaan myös fantasian askelmilla: Maija Poppanen -sateenvarjolentelyt irrottavat mukavasti arjesta. Sateenvarjolla ei tosin lennetä loppuun asti.
Arveluttavinta filmissä nimittäin on itse lastenhoitajuus. Nannyina nähdään latinoita, mustia, aasialaisia ja muuten epäilyttävästi alempiluokkaisiksi leimautuvia. Äiti tahtoo tyttärestään jotakin parempaa kuin mitä hänestä itsestään on tullut: sairaanhoitaja. Selvä, tytär haluaa antropologiksi, mikä ei takaa työmarkkinoita ja rikkauksia – mutta tulevaisuushan on turvattu harwardilaispoikaystävällä! Nannyksi ei ainakaan missään tapauksessa tahdota jäädä.
Elokuvan sanoma on carpe diem, mutta kaikilla, kuten USA:n nannyilla, ei ole samaa vapautta toteuttaa itseään scarletteina tässä hetkessä ja nyt. Rikkauden ja köyhyyden erojen korostaminen tuhkimosatujen tyyliin on aika kliseisiin sortuvaa. Juonen kaaren ennalta-arvattavuus uuvuttaa alkuun.
Mutta, voi toki myös tarttua lentävään sateenvarjoon ja antaa mennä! Antaa anteeksi moiset hyvän asian puolesta. Tuo asia, viihdyttävyyden ohella, on se, että olkaahan vanhemmat tarpeeksi lastenne kanssa, vaikka ura vaatisikin aikaa. Eivät ne lapset koskaan löydä itseään, ellette te ensin löydä heitä!