Inhimillinen ja vilpitön dokumenttielokuva Intiasta Suomeen adoptoidusta Devi-tytöstä, jonka kautta tarkastellaan avoimesti kulttuuri-identiteetin tarvetta.
Aidosti lähellä
”Olin ihmeissäni, kun kaksi valkonaamaista tuli. Kolmen päivän kuluessa minä jo leikin heidän kanssaan. Neljännen päivän päästä aloin hoksaamaan, että aha, nyt nää alkaa sillai olemaan minun isäni ja äitini.” Näin kuusivuotias Devi muistelee sitä, kun Magi Viljanen ja Jouko Ollikainen saapuivat Palnan lastenkotiin Intiaan.
Dokumentin kantava voima on ihastuttava Devi, joka käsittelee elämänsä ensimmäisiä vuosia yllättävän tarkasti. Devin matka menneisyyteen alkaa, kun hänen suomalainen perheensä adoptoi Palnan lastenkodista toisen tyttären. Tuskastuttavan pitkän prosessin venyessä perhe päättää lopulta lähteä Intiaan tutustumaan Devin uuteen pikkusiskoon.
Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnon voittanut Kiti Luostarinen löysi päähenkilöt dokumenttiinsa naapurustostaan. Hän ei pureudu adoptioon ilmiönä, vaan keskittyy ilmiön keskellä elävään, lähellä olevaan ihmiseen. Luostarinen onnistuukin luomaan Devistä koskettavan muotokuvan, jossa suuria asioita pohditaan pienen tytön lapsellisesta, mutta toisaalta hätkähdyttävän osuvasta ja avarakatseista näkökulmasta.
Aitouden tunnetta luo erinomaisesti se, että dokumentissa ei ole ulkopuolista kertojaääntä. Tarinankaari muodostuu täysin Devin tai tämän kasvattivanhempien mietteistä. Uteliaan Devin virkistävien Intia-tarinoiden ja spontaanien mielipiteiden tilalle on mahdotonta kuvitella sellaista käsikirjoitettua selostusta, joka tavoittaisi edes hitusen Devin ajatusmaailman värikkyydestä tai teeskentelemättömyydestä. Tähän verrattuna Devin kasvattiäidin lukemat päiväkirjatyyppiset, hieman paatokselliset muistelmat kuulostavat turhan kankeilta.
Dokumentin yksi tärkeimmistä tarkastelukohteista on Devin minuuden hahmottuminen. Devin vanhemmat tukevat tytön osittain intialaisen identiteetin säilyttämistä, eivätkä he yritä työntää tätä kulttuuritaustaa taka-alalle. Kerronnassaan Luostarinen painottaakin selvästi sitä, että Suomeen tulleiden lasten on tärkeä saada olla ylpeitä omasta alkuperästään.
Luostarinen näyttää läheltä, miten pieni tyttö tiedostaa todellisuutensa kaksi erilaista elementtiä, Suomen ja Intian. Välillä dokumentti hiipii niin likelle, että katsoja vaivaantuu. Devin ja tämän adoptiovanhempien rohkeus päästää ulkopuoliset ihmettelijät elämäänsä on hämmentävää. Toisaalta heidän pieni, vaikuttava tarinansa osoittaa sen, miten avoimuus voi avata reitin erilaisuuden ymmärtämiseen.