Uuden Poltergeistin alkuasetelmat eivät lupaa hyvää. Tobe Hooperin ohjaama ja Steven Spielbergin tuottama, vuonna 1982 ensi-iltansa saanut alkuperäinen Poltergeist on sentään yksi tunnetuimpia kauhuklassikoita.
Jos jokin ei ole rikki, älä todellakaan yritä korjata sitä. Silti Monsteritalon (2006) ja Hehkuvan kaupungin (2008) aiemmin ohjannut brittiläinen Gil Kenan yrittää tarttua mahdottomaan urakkaan. Katajaanhan tämäkin yritys kapsahtaa.
Muuten niin mukavan oloinen ja yleensä loistava Sam Rockwell esittää työttömäksi jäänyttä Bowenin perheen isää, jolla on taipumusta alkoholinhuuruiseen katkeruuteen. Tämä katkeruus purkautuu lopulta keskenkasvuisiin lapsiin, etenkin perheen poikaan.
Kun kaikkea pelkäävä pikkupoika Griff (Kyle Catlett) on joutunut elämänsä pelottavimpaan tilanteeseen, päättää isukki-Eric vielä pelotella koko perheen lähes hengiltä. Edes äiti (Rosemarie DeWitt) tai perheen teinitytär Kendra (Saxon Sharbino) eivät säästy keljuilulta. Rockwellia ei tunnu kiinnostavan millainen hänen emotionaalinen ulosantinsa on – hän vaikuttaisi olevan oikeasti kännissä koko leffan ajan.
Pelottelu saa fyysisen muodon, kun talon alle haudattujen ihmisten piinatut sielut alkavat rääkätä perhettä. 6-vuotias Madison-tytär (Kennedi Clements) joutuu lopulta pahojen riivahenkien vangitsemaksi eräänlaiseen talon rinnakkaistodellisuudessa sijaitsevaan limboon.
Bowenin perheen täytyy hakea ulkopuolista apua. Paranormaaleja asioita tutkiva tohtori Powell (Jane Adams) tiimeineen rientää auttamaan kärsivää perhettä. Kun pahat voimat osoittautuvat liian voimallisiksi, joudutaan kutsumaan paikalle myös tosi-tv-meedio Carrigan Burke (Jared Harris).
Uudelleenfilmatisointi tarjoaa muutaman oikeastaan ihan kekseliäänkin kohtauksen. Ikävä kyllä nämä kohtaukset eivät riitä pelastamaan elokuvaa täydelliseltä keskinkertaisuudelta. Poltergeistissa on myös todellisia juonellisia mustia aukkoja: vaikka räyhähenget pätkivät kaikkia sähkölaitteita, niin taloudesta kuitenkin löytyy eräs ratkaisevaan rooliin päätyvä tuotesijoiteltu sähkövekotin.
Poltergeist on mukavaa katseltavaa, ja se on tehty oivallisesti, mutta siitä puuttuu kaikki se mikä teki alkuperäisestä leffasta klassikon. Tunnelmasta on mahdoton puhua tämän kohdalla.
Hahmoihin on vaikea saada minkäänlaista kosketusta, koska heidän kehitykselleen ei anneta tarpeeksi tilaa. Vuoden 1982 Poltergeist käytti tarpeeksi aikaa esitellessään Freelingin perheen, nyt juoni juoksee aivan liian nopeasti eteenpäin. Jos jotain, niin Sam Rockwellin esittämää mulkvistia alkaa vain vihata.
Poltergeistin voi nakata samalle kaatopaikalle, minne lähes jokainen muukin moderni kauhu-uudelleenfilmatisointi päätyy. Vaikka alkuperäistä leffaa onkin jo aika puraissut, on se silti anniltaan valovuosia uusiota edellä. Ehkä Hollywoodinkin olisi jo aika ymmärtää, että kukaan ei näitä remakeja tarvitse.