Harvoin näkee nykyelokuvassa niin runollisen virtaavaa kerrontaa kuin saksalaisohjaaja Mascha Schilinskin Putoamisen äänessä (In die Sonne schauen).
Elokuvassa neljän eri aikoina samassa paikassa asuneen tytön elämänkohtalot kietoutuvat yhteen. Tarinan aikajana ulottuu 1910-luvulta nykypäivään. Tapahtumapaikkana on sama pihapiiri Pohjois-Saksassa.
Pihapiirin rakennukset kokevat vuosikymmenten varrella muodonmuutoksia: seiniä puretaan ja rakenteita modernisoidaan. Siitä huolimatta paikka kantaa mukanaan menneitä tapahtumia. Paikalla on muisti – kerran tapahtunut ei koskaan sieltä täysin katoa. Paikka kantaa mukanaan perhesalaisuuksia ja edellisten sukupolvien traumoja.
Elokuvan sävy on surumielinen. Taustavirtauksena kulkee pohjaton ikävä sekä tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemus, jota kuitenkin täydentävät kauniit kuvat ja elämän erilaisia puolia ilmentävä symboliikka.
Symbolit toistuvat: avaimenreiät, joiden kautta voi kuvitella kertojan kurkistavan toiseen aikaan; Itä- ja Länsi-Saksan erottavan mutaisen joen ankeriaat ja puiset ovenkarmit, jotka ovat imeneet itseensä menneisyyden tunnelmia.
Olennaista elokuvassa on toisto ja limittyminen: tarinat punoutuvat toisiinsa ja osittain sekoittuvat. Tämä ilmentää ylisukupolvisia traumoja ja melankolisen vireen periytyvyyttä. Historia on jättänyt paikkaan jälkensä, ja menneisyys kuiskii salaisuuksiaan halki aikojen. Tunnelmaa ei pääse pakoon – paikka tuo sen mukanaan. Elokuva käyttää hienosti myös valokuvaa symboloimaan ajankulua ja elämän ohikiitävyyttä, samalla korostaen jokaisen elämän merkityksellisyyttä.
Ensimmäinen jakso sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan. Tapahtumien keskiössä on pieni Alma (Hanna Heckt). Kun perhe kokoontuu muistelemaan kuolleita sukulaisia, he katsovat vainajista otettuja valokuvia. Yhdessä kuvassa Alma tunnistaa itsensä: kuvan kuollut lapsi näyttää täsmälleen häneltä ja on samanikäinen kuin Alma kuvaa katsoessaan.
Toisessa ajassa pihapiirin asukkaat asettautuvat ryhmäkuvaan. Teini-ikäinen Angelika (Lena Urzendowsky) juoksee kuvasta pois juuri kuvanottohetkellä. Hänestä jää jäljelle vain liikkeen sumentama hahmo, kuin kuvaan heijastuva aave – viimeinen jälki ennen katoamista.
Voimakkaan symbolisen kuvamaailman lisäksi myös elokuvan äänimaisema korostaa selittämätöntä, aavemaista surumielisyyttä ja putoamisen äänen jättämää lohdutonta kaikua.
Tarinan käsikirjoitukseen rakennettu ratkaisu aikatasojen ja tarinoiden limittymisestä on elokuvalle oikea ratkaisu, sillä se korostaa vuosikymmenten läpi kulkevaa paikan tunnemuistia ja elämän jatkumisen virtausta.
Schilinskin elokuva ei kuitenkaan päästä katsojaa helpolla. Aina ei ole selvää, kuka tarinaa kertoo, ja elokuvan seuraaminen vaatii tarkkaa keskittymistä. Sen vaikeaselkoisuus voi vieraannuttaa osan katsojista.
Elokuva on niin kerroksellinen ja symboliikkaa täynnä, että osa siitä jää väistämättä avautumatta. Putoamisen ääni on silti kaunis ja puhutteleva proosaruno, joka ei edellytä kaiken ymmärtämistä.
Vastaavaa omaperäistä ja haastavaa elokuvakerrontaa toivoisi näkevänsä useamminkin.
Susanna Bono
Putoamisen ääni -elokuvan traileri
