Frank Moses (Bruce Willis) on eläkkeelle jäänyt ja erakoitunut CIA:n agentti. Hänen ainoa ilonsa tuntuu olevan viraston eläkeshekkien repiminen ja yhdyshenkilölleen soittaminen niiden uusimiseksi. Eräänä yönä Frank joutuu ammattisotilaiden murhayrityksen kohteeksi ja lähtee karkumatkalle. Hän uskoo myös kontaktinsa olevan vaarassa ja lähtee pelastamaan tätä. Mary-Louise Parkerin esittämä tiedustelujärjestön puhelinpalvelun työntekijä ei kuitenkaan ole valmis nielemään Frankin tarinaa, ja apu täytyy tarjota käytännössä väkisin.
Selvitellessään kuka hänet yrittää tappaa Frank joutuu turvautumaan entisten kollegoittensa ja jopa vastapuolen pelureiden apuun. Eläkeläisiskuryhmä käyttää selkäytimeen iskostuneita taitojaan ja soluttautuu tarkoin vartioituihin järjestöihin ja tilaisuuksiin paljastaakseen naruja vetelevät tahot kulissien takana.
On harmi, että kun lähtökohta on periaatteessa kiinnostava ja käytettävissä on Willisin, Morgan Freemanin, John Malkovichin ja Helen Mirrenin kaltaisia kykyjä, on lopputulos hölmöksi toimintaelokuvaksi raivostuttavan typerä. Elokuvan taustalla on Warren Ellisin kirjoittama ja Cully Hamnerin taiteilema kyyninen väkivaltasarjakuva, jossa Frank Moses halutaan hengiltä, koska CIA:n uusi pomo pelkää yleisölle paljastuvan millaisia ihmishirviöitä Yhdysvaltojen hallitus käyttää asioittensa edistämiseksi.
Käsikirjoittajaveljekset Jon ja Erich Hoeber ovat muokanneet tarinan toimintakomediaksi, jossa Frankin tappotuomion syynä on, että entinen kenttäagentti tietää liikaa. Tosin hän ei edes tiedä tietävänsä mitään ennen kuin hölmö käsikirjoitus pakottaa hänet ottamaan asioista selvää. Tyylilajin muutos kevyempään suuntaan ei sinänsä ole rikos, mutta valitettavasti Hoeberit eivät ole kyenneet kirjoittamaan mitään hauskaa.
Jatkuvat ylivedetyt mutta kenenkään sivullisen huomiota kiinnittämättömät ammuskelu- ja räjäyttelykohtaukset alkavat haukotuttaa, eikä niistä jää mieleen muuta kuin kuinka hauskana ja yhdentekevänä tekijät tuntuvat tappamista ja tuhoamista pitävän. Harvinaisen surkea, toistuvasti mieltään muuttava käsikirjoitus ei anna katsojalle mitään tarttumakohtia. Jopa tarinan selkärangaksi tarkoitettu eläkeläis-Willisin ja ikäistään huomattavasti nuoremman oloiseksi tuunatun Parkerin teiniromanssi on lähinnä kiusallista katsottavaa.
Malkovich tuntuu nauttivan voidessaan irrotella syystäkin vainoharhaisena ex-agenttina, vaikka hän on lähinnä halvan huumorin lähde ja kohde. Mirren on oma kuninkaallinen itsensä, joka sopii mainiosti elegantin mutta raudanlujan vakoojattaren rooliin. Siksi onkin entistä surullisempaa kuunnella dialogia, joka hänen suuhunsa on kirjoitettu. Sen lukeminen nolostumatta on toisen Oscarin arvoinen suoritus.
Jouni Vikman
Tähdet: ★★