Se

Andy Muschiettin King-sovitus on onnistunut, mutta vahvat muistumat muista elokuvista hieman häiritsevät.

7.9.2017 12:49
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 08.09.2017

Derry on päällisin puolin idyllinen pieni amerikkalaiskaupunki. Sen monia aikuisia vaivaa kuitenkin epämääräinen saamattomuus ja jopa väkivaltaisuus. Paikan historiaa riivaavat onnettomuudet ja katastrofit, ja siellä kuolee ja katoaa ihmisiä enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Lasten kohdalla tilanne on vielä huonompi. Silti jonkinlainen yleinen apatia ei saa ketään kunnolla puuttumaan asiaan, vain käpertymään omiin pelkoihinsa.

Muutaman sorsitun lapsen ryhmä löytää kaikelle yhteisen nimittäjän. Kaupungin viemärien uumenissa asuu muotoa muuttava hirviö, joka on jo kauan kylvänyt tuhoa ja lamaannusta alueella. Säännöllisin väliajoin se nousee ahmimaan erityisesti lapsia. Jo aikaisemmin olennon kynsistä nipin napin selvinneet lapset joutuvat nyt erityisesti sen tähtäimeen. Ilman aikuisten tukea – päinvastoin osa heistä on uhkaavia ihmishirviöitä – lasten on itse kohdattava pääasiassa pelottavan klovnin hahmossa esiintyvä olio.

Stephen Kingin vuonna 1986 ilmestynyt kauhukirja on huima järkäle. Vaikka lasten taistelu hirviötä vastaan vie siitä puolet, riittää siinä kuvitettavaa. Kirjan perusteella on vuonna 1990 tehty kaksiosainen tv-elokuva. Vaikka se on ajan hampaan kaluama, sen alkeellisetkin efektit ja ennen kaikkea Tim Curryn näyttelemä Pennywise-klovni ovat jääneet monelle mieleen herkullisena lapsuusmuistona.

On todettava, että Andy Muschiettin ohjaama versio pärjää näiden paineiden edessä mainiosti. Gary Daubermanin projektissa aikaisemmin vaikuttaneiden Chase Palmerin ja Cary Fukunagan ideoiden perusteella tekemä käsikirjoitus on uskollinen alkuperäistarinalle, mutta tekee siihen sopivasti yllättäviä viilauksia. Pakostakin paljon on jouduttu jättämään pois, ja esimerkiksi lapsia piinaava kiusaajajengi jää pinnallisesti hahmotelluksi.

Kulissien takaisista, tuotantoa viivästyttäneistä ongelmista ja kamppailuista huolimatta lopputuloksesta jää tunne, että huomio on keskitetty oikeisiin asioihin. Kuuden pikkupojan ja yhden samanikäisen mutta monella tavalla jo kypsemmän tytön ydinryhmä on miehitetty mainiosti. Ryhmän henkistä johtajaa näyttelevä Jaeden Lieberher on aikaisemmin nähty sellaisissa mainioissa mutta meillä suoraan kotiteatteriin menneissä elokuvissa kuin St. Vincent ja Midnight Special. Muuten nuoret näyttelijät ovat pääosin tuntemattomia tulokkaita lukuunottamatta Stranger Things -sarjassa nähtyä Finn Wolfhardia.

Siinä missä Tim Curryn Pennywisen viehätys oli hupaisan ulkoasun sisällä asuva mielipuolisuus, Bill Skarsgårdin klovnihirviö huokuu jo lähtökohtaisesti jotain pelottavaa ja väärää. Onnistunut maskeeraus tukee hahmon muodonmuutosluonnetta ilman digiefektejäkin.

Tarinan kahtiajakoisuuteen liittyy myös se haaste, että kirjan ja sen sovitusten jälkimmäinen osa sijoittuu nykyhetkeen. Koska puolikkaiden välissä on noin 30 vuotta, on lasten osuus hivuttautunut kirjan 1950-luvulta 1980-luvun loppuun. Huolimatta takatukista ja päälleliimatuista populaarikulttuuriviitteistä, Se-lapset voisivat silti olla suoraan toisesta King-sovituksesta, Rob Reinerin vuonna 1986 tekemästä Stand by Me – Viimeinen kesä -elokuvasta. Mieleen tulee myös toinen kultaisen kasarin lapsiseikkailu, Richard Donnerin Arkajalat vuodelta 1985. Samoista lähteistä ammentava Stranger Things -sarja tuntuu myös vahvalta esikuvalta elokuvalle. Viattomampiin seikkailuihin verrattuna Se-uutuudessa on paikoin hyvinkin häijyä toimintaa.

Ei voida olla aivan väärillä jäljillä, kun mieleen tuleva viitekehys on noinkin laadukasta. Silti se aiheuttaa myös pientä epävarmuutta. Onko Se oikeasti niin onnistunut elokuva kuin miltä tuntuu, vai onnistuuko se vain hämäämään sellaisia kopioimalla? Lopullisen varmuuden antanevat uusintakatselut ja toivottavasti pian toteutuva, tarinan täydentävä kakkososa.

 

Se -elokuvan traileri

Lisää luettavaa