Kaksi eri syistä syrjäytynyttä, toisella kymmenellä olevaa brittiläistä koulupoikaa innostuu oman toimintaelokuvan teosta nähtyään Stallonen ensimmäisen Rambo-elokuvan.
Linnunradan käsikirjan liftareille (2005) ohjannut britti Garth Jennings siirtyy toisessa pitkässä ohjaustyössään varsin kauas esikoisensa tunnelmista. Suurisuuntainen tieteiskomedia on vaihtunut pienimuotoiseen, valtaosin realistisen oloiseen vaikkakin paikoin selvästi liioiteltuun draamakerrontaan. Hiukan toisella kymmenellä olevista elokuvantekijöistä kertova tarina sisältää kuitenkin myös komediallisia elementtejä.
Vaikka sitä ei tietäisi, olisi helppo arvata että Son of Rambow perustuu osittain Jenningsin omiin lapsuudenkokemuksiin. 1980-luvun alkuvuosiin sijoittuvassa, videonauhurien yleistymisen aikaan tapahtuvassa tarinassa kaksi hieman yli kymmenvuotiasta koulupoikaa inspiroituu kuvaamaan videokameralla omaa toimintaelokuvaa nähtyään teatterilevitykseen tulleen Sylvester Stallonen ensimmäisen Rambo-elokuvan Taistelija (First Blood, 1982).
Molemmat pojat ovat omalla tavallaan alistettuja, ja elokuvanteko tarjoaa kummallekin henkireiän: keinon paeta todellisuutta ja määritellä omaa minuutta. Willin (Bill Milner) äiti kuuluu pieneen, ahdasmieliseen uskonlahkoon, joka ei hyväksy edes televisiota, joten Taistelijan näkeminen videolta on pojalle jo siksi tietoisuutta tuntuvasti laajentava kokemus. Leen (Will Poulter) vanhemmat eivät taas ole koskaan kotona, jolloin tämän isoveli pääsee kyykyttämään nuorempaansa mielin määrin.
Leen videokuvausharrastus kääntyy toimintaelokuvan teoksi, kun Will innostuu Taistelijan sankarihahmosta, nimeää itsensä Rambon Pojaksi ja ryhtyy poikien yhteisen elokuvaprojektin päätähdeksi. Samalla käynnistyy molempien kasvu kohti itsenäisyyttä, kun Will ryhtyy tekemään irtiottoa ahdasmielisistä ja masentavista kotioloistaan ja aiemmin koulukiusaajana kunnostautunut Lee oppii vähitellen ystävyyden ja toisten huomioonottamisen merkityksen.
Son of Rambow'n omaelämäkerrallisuus ei ole pelkästään positiivinen tekijä. Lukuisat sivuhahmot jäävät häiritsevän keskeneräisiksi raapaisuiksi; tuntuu kuin Jennings olisi tuntenut heidät hyvin mutta unohtaisi kertoa heistä katsojille. Koomiseksi tarkoitetut tilanteet ovat jopa useammin vaivaannuttavia kuin aidosti hauskoja.
Tarinan pääpaino jääkin draamaan ja se tavoittaa pelkän hymyilyttämisen sijasta aitoa koskettavuutta, kun Willin ja Leen suhdetta aletaan lopussa todella koetella. Kumpikin joutuu päättämään, mitä toinen hänelle oikeasti merkitsee. Ohjaajan alter egoiksi tavallaan yhdessä jäävät pojat on osuvasti kuvattu nuorisokultturin ilmiöiden sivustakatsojiksi, eikä tarinasta välitykään ajan ilmiöiden tarkempaa ymmärrystä saati analyysiä.
Kevään 1983 aikana pitkin läntistä Eurooppaa teatterilevityksessä ollut Taistelija on paikoin hieman ristiriidassa elokuvan musiikillisen ajankuvan kanssa. The Curen Close to Men (1985) voi vielä jotenkin uskoa soivan ajassa, jossa Rambon ensimmäinen seikkailu pyöri teatterissa; Siouxsie and the Bansheesin Peek-a-Boon (1988) ei enää oikein mitenkään.