Sooloilua on mukava katsoa yhdessä ja muistaa, että yksin ei ole niin kovin hyvä olla. Näyttelijäsuoritukset ovat onnistuneet ja kuvamaailma on raikas. Juoni haparoi alkuun, mutta kokoaa itsensä.
Lauri Nurksen esikoisohjaus Sooloilua sopii hyvin ensi-iltansa ajankohtaan. Talviaika Suomessa on kylmää, yksinäistä, pimeämielistä – ja sisältää runsaasti arjen tragikomiikkaa. Samoin voisi kuvata elokuvan henkilöitä: trendikäs toimittajaneito Emma (Saija Lentonen) tahtoo pitää rakkauden kaukona, itsevarma kapellimestari Joel (Kari-Pekka Toivonen) on tottunut tunteiden viilentymiseen ja Joelin dementoituva äiti Lea (Kristiina Elstelä) on jo oppinut elämästä niin paljon, että osan voikin unohtaa. Toistensa tielle osuneet sooloilijat huomaavat olevansa kohtauspisteessä, jossa on yllättäen pakko alkaa tarkastella toista ihmistä. On mentävä lähelle, vaikka sattuisi. On pysyttävä lähellä, vaikka se vasta sattuukin. Elokuva on genreltään komediadraamaa. Juuri tässä järjestyksessä: alkupuoli elokuvasta on komediallisempaa, loppupuoli draamallisempaa. Komediaosuus kärsii ylinäyttelemisen rajoilla tasapainottelusta – tai oikeastaan nopeista leikkauksista johtuen henkilöiden vahvat, äkkinäiset repliikit liikkuvat helposti epäuskottavassa maastossa. Kuvien vauhdista huolimatta alkupuoli elokuvasta on myös hetkittäin tylsähkö. Juonikuvio tuntuu ennalta-arvattavalta. Henkilöt tuntuvat karikatyyreilta. Ei oikein tiedä, mihin pitäisi tarttua. Mutta sitten kolme asiaa alkaa vangita huomion: upea vanha kartano, joka tapahtumapaikkana kantaa mukanaan kokonaista suvun rakkaussaagaa, Emman henkilökohtainen muutos citypimusta maajussiksi ja Joelin äidin ulottuvuudet menneen ja nykyisen vedenjakajana. Ja lopulta se onnistuu: elokuva alkaa vedota tunteisiin! Tarinan keskiössä on toisilleen loppujen lopuksi varsin vieraita henkilöitä. On mies ja on hänen kaksi elämänsä naista: vanha, vieraantuva äiti ja uusi, liian vakavasti otettava tyttöystävä. Kun toisilleen ulkopuoliset ihmiset yrittävät yhtä, syntyy toista, jopa uusi ihminen. Ja silloin kaikki on ajateltava uudestaan. Sooloilu ei enää riitä. Elokuvassa luodaan paljon tunnetiloja musiikin avulla. Vielä tuntemattomat kotimaiset kappaleet (esim. Chisun musiikki) ovat raikkaita, samoin kuvamaailma. Valkoisia sävyjä on runsaasti: kartanon huonekalut ovat valkoisten lakanoiden suojissa ja samaa sävyä löytyy henkilöiden vaatteista. Valkoisen alle piiloudutaan, teeskennellään viatonta. Sivurooleista mieleen jää Minttu Mustakallion esittämä viulisti, elokuvan pahis. Hän jää kuitenkin tyypiksi. Äiti Lea on mielenkiintoinen henkilö. Hänen dementiansa ei ole itsestään selvää. Se tulee ja menee. Eniten kasvaa ja muuttuu Emma, jonka hahmo syvenee suuresti loppua kohti. Ei tätä elokuvaa ehkä uudestaan tarvitse nähdä, mutta kyllä se hetkensä käytti ihan oikein. Se tarjosi pienen muistutuksen siitä, että läheiset ihmiset eivät ole itsestäänselvyys. Yhteisyyden tunnetta ei kannata hukata yksin sooloiluun.