Bernardo Bertoluccin ensimmäinen pitkä elokuva viiteen vuoteen on vaikuttava osoitus italialaisohjaajan säilyneistä voimavaroista. Pariisiin sijoittuva The Dreamers merkkaa myös Bertoluccin paluuta kaupunkiin sitten vuoden 1972 valmistuneen Viimeisen tangon Pariisissa, jonka pääosassa nähtiin juuri edesmennyt Marlon Brando. Elokuvat myös tapahtuvat ajallisesti lähekkäin, ”Viimeisen tangon” sijoittuessa 70-luvun alkuun ja The Dreamersin 60-luvun loppuun. Lisäksi molempia filmejä leimaa voimakas seksuaalisuus, jonka pyörteisiin päähenkilöt ajautuvat.
Gilbert Adairin kirjoittama tarina kertoo Matthew’sta (Michael Pitt), nuoresta amerikkalaisesta elokuvahullusta, joka opiskelee vuoden 1968 Pariisissa. Käydessään paikallisen elokuva-arkiston eli legendaarisen La Cinémathèque Française’n näytöksissä, Matthew tutustuu kahteen ikäiseensä nuoreen, sisaruksiin Theo (Louis Garrel) ja Isabelle (Eva Green), jotka jakavat jenkkinuorukaisen palon elokuvaa ja romantiikkaa kohtaan. Mutta Theo ja Isabelle jakavat paljon muutakin: muun muassa sängyn sekä sympatian Pariisin kaduilla vellovaan poliittiseen liikehdintään.
The Dreamers on taitavasti ohjattu ja kirjoitettu tarina elokuvan kaikuja ja varjoja jokapäiväisessä elämässä näkevistä nuorista filmihulluista elokuvahulluuden suurimmassa keskuksessa sen ehkä kiehtovimpaan elinaikaan. Se on kuvaus tietystä paikasta juuri tiettynä hetkenä, jolloin taide ja politiikka kulkivat käsi kädessä ehkä tiiviimmin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Se on myös avoin tarina seksistä, sen löytämisestä ja seksuaalisesta vapautumisesta, mutta myös nuoren ihmisen luontaisesta kyvystä satuttaa sillä itseään.
Ennen kaikkea The Dreamers on kuitenkin rakastettava kuvaus rakkaudesta elokuvaan, taiteen lajeista suurimpaan, josta mukaan poimitut filminäytteet ja kohtaukset (joita päähenkilöt esittävät toisilleen) tuottavat suurta tunnistamiseniloa myös yleisön joukosta löytyville cinefiileille. The Dreamers synnyttää ja/tai lisää nälkää elokuvaa kohtaan ihastuttavalla eleganssilla, höystettynä ripauksella snobismia.
Myös näyttelijät ansaitsevat kehunsa. Jake Gyllenhaal (Donnie Darko) oli alun perin haussa Matthew’n osaan, mutta hylkäsi sen eksplisiittisten alastonkohtausten vuoksi. Ongelmaista teiniä Larry Clarkin Bullyssa (2001) ja Barbet Schroederin Numeromurhissa (2002) muun muassa aiemmin näytellyt Michael Pitt osoittautuu kuitenkin erinomaiseksi kakkosvalinnaksi. Pittissä (ei sukua Bradille) on juuri oikeanlaista viatonta charmia ja naiivia seksuaalisuutta, joka sopii osaan täydellisesti.
Samaa voi sanoa huikean valkokangasdebyyttinsä Isabellena tekevästä Eva Greenista, jossa aistikas feminiininen käytös ja kypsyys kohtaa sillä pinnanalaista epävarmuuttaan peittelevän herkkyyden. Myös Louis Garrel on erinomainen, ja kaikista nuorten yhteisistä kohtauksista näkee, että he luottavat Bertolucciin ja toisiinsa 100%:sesti.
Michael Pitt nähdään muuten seuraavaksi muun muassa Harmony Korinen, Lukas Haasin ja nykyisen tyttöystävänsä Asia Argenton (joka ohjasi Pittiä elokuvassa The Heart is Deceitful Above All Things) rinnalla pääosassa Gus Van Santin uudessa filmissä Last Days, joka kertoo Kurt Cobainia kovasti muistuttavan seattlelaisrokkarin elämästä. Huonommin ei mene myöskään Eva Greenilla, joka on naispääosassa Ridley Scottin jo jälkituotannossa olevassa ristiretkieepoksessa Kingdom of Heaven.