Mestarillisena näyttelijänä parhaiten tunnettu Robert De Niro piti esikoisohjauksensa A Bronx Tale (1993) jälkeen yli vuosikymmenen mittaisen tauon ennen palaamistaan kameran taakse toistamiseen. Ohjaajana De Niro on melko vähäeleinen, mutta The Good Shepherd edustaa silti vuodenvaihteen amerikkalaisen laatuelokuva-aallon parempaa laitaa. Kiitos tästä kuuluu ensisijaisesti Eric Rothin loistavalle käsikirjoitukselle, vaikka näyttelijöissäkään ei ole valittamista. Päällisin puolin The Good Shepherd vaikuttaa vuodenvaihteen tyypilliseltä Oscar-wannabeltä, joka marssittaa laajakankaalle loppumattoman jonon maailmankuuluja näyttelijöitä, on varustettu korkein tuotantoarvoin, käsittelee amerikkalaisen yhteiskunnan historiaa muutaman vuosikymmenen takaa ja kestää lähes kolme tuntia. Pinnan alta paljastuu kuitenkin myös oikeasti kiinnostava tarina. Matt Damon on Edward Wilson, jokseenkin yksi-ilmeinen hyvän perheen kasvatti, joka päätyy jo parikymppisenä aristokraattisten sukujen salaseurojen kautta palvelemaan häntä hyvin kohdellutta kotimaata. Toinen maailmansota on juuri syttynyt, ja presidentti on päättänyt perustaa uuden, salaisen järjestön hoitamaan ulkomaantiedustelua. Edward pääsee täten syntyneen salaisen palvelun – CIA:n esiasteen – leipiin Eurooppaan käytännössä koko sodan ajaksi. Hän on synnynnäinen virkamies, totinen ja palvelusintoinen. On kuin hän kokisi yläluokkaisen taustansa aiheeksi kiitollisuudenvelkaan maalleen, ja sitä velkaa hän sitten maksaakin seuraavat vuosikymmenet menettäen siinä sivussa yksityiselämässään käytännössä kaiken. Avioliitto juuri raskaaksi tulleen nuorikon (Angelina Jolie) kanssa kompastuu heti alkuunsa pitkään sotakomennukseen. Oma poika (Tommy Nelson ja Eddie Redmayne) jää vieraaksi. Todellisen rakkautensa, kuuron Lauran (Tammy Blanchard) Edward joutuu hylkäämään kahdestikin. Pitkä elokuva vaikuttaa alkupuolellaan hyvin mutta rutiinilla tehdyltä aikalaisdraamalta. Rothin komeasti rakentama käsikirjoitus kuitenkin nousee ja nousee koko ajan loppuun saakka Edwardin asioiden mennessä yhä pahemmin solmuun. Juoneen sisältyy myös muodollinen mysteeri, kun Edwardin on vuodessa 1961 selvitettävä syyllinen tietovuotoon, joka johti Sikojenlahden operaation epäonnistumiseen. Se jää kuitenkin epäoleelliseksi, sillä syyllinen on melko helppo arvata jo hyvissä ajoin ennen lopputekstejä. Kiinnostavampi elokuva on oman aikansa kuvana sekä kertomuksena yksilöstä, jolla ei tunnu olevan selkeää minuutta, ja joka on valmis uhraamaan kaiken pelkästä velvollisuudentunnosta.
Mestarillisena näyttelijänä parhaiten tunnettu Robert De Niro piti esikoisohjauksensa A Bronx Tale (1993) jälkeen yli vuosikymmenen mittaisen tauon ennen palaamistaan kameran taakse toistamiseen. Ohjaajana De Niro on melko vähäeleinen, mutta The Good Shepherd edustaa silti vuodenvaihteen amerikkalaisen laatuelokuva-aallon parempaa laitaa. Kiitos tästä kuuluu ensisijaisesti Eric Rothin loistavalle käsikirjoitukselle, vaikka näyttelijöissäkään ei ole valittamista.
Päällisin puolin The Good Shepherd vaikuttaa vuodenvaihteen tyypilliseltä Oscar-wannabeltä, joka marssittaa laajakankaalle loppumattoman jonon maailmankuuluja näyttelijöitä, on varustettu korkein tuotantoarvoin, käsittelee amerikkalaisen yhteiskunnan historiaa muutaman vuosikymmenen takaa ja kestää lähes kolme tuntia. Pinnan alta paljastuu kuitenkin myös oikeasti kiinnostava tarina.
Matt Damon on Edward Wilson, jokseenkin yksi-ilmeinen hyvän perheen kasvatti, joka päätyy jo parikymppisenä aristokraattisten sukujen salaseurojen kautta palvelemaan häntä hyvin kohdellutta kotimaata. Toinen maailmansota on juuri syttynyt, ja presidentti on päättänyt perustaa uuden, salaisen järjestön hoitamaan ulkomaantiedustelua.
Edward pääsee täten syntyneen salaisen palvelun – CIA:n esiasteen – leipiin Eurooppaan käytännössä koko sodan ajaksi. Hän on synnynnäinen virkamies, totinen ja palvelusintoinen. On kuin hän kokisi yläluokkaisen taustansa aiheeksi kiitollisuudenvelkaan maalleen, ja sitä velkaa hän sitten maksaakin seuraavat vuosikymmenet menettäen siinä sivussa yksityiselämässään käytännössä kaiken.
Avioliitto juuri raskaaksi tulleen nuorikon (Angelina Jolie) kanssa kompastuu heti alkuunsa pitkään sotakomennukseen. Oma poika (Tommy Nelson ja Eddie Redmayne) jää vieraaksi. Todellisen rakkautensa, kuuron Lauran (Tammy Blanchard) Edward joutuu hylkäämään kahdestikin. Pitkä elokuva vaikuttaa alkupuolellaan hyvin mutta rutiinilla tehdyltä aikalaisdraamalta. Rothin komeasti rakentama käsikirjoitus kuitenkin nousee ja nousee koko ajan loppuun saakka Edwardin asioiden mennessä yhä pahemmin solmuun.
Juoneen sisältyy myös muodollinen mysteeri, kun Edwardin on vuodessa 1961 selvitettävä syyllinen tietovuotoon, joka johti Sikojenlahden operaation epäonnistumiseen. Se jää kuitenkin epäoleelliseksi, sillä syyllinen on melko helppo arvata jo hyvissä ajoin ennen lopputekstejä. Kiinnostavampi elokuva on oman aikansa kuvana sekä kertomuksena yksilöstä, jolla ei tunnu olevan selkeää minuutta, ja joka on valmis uhraamaan kaiken pelkästä velvollisuudentunnosta.