The Passion of the Christ

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Mel Gibsonin kiistaton taituruus ohjaajana näkyi jo elokuvassa Braveheart – taipumaton (1995). Nyt Gibson on saanut aikaan teoksen, joka ei ole pelkästään suunnattoman taitavasti ohjattu, vaan puhtainta mahdollista elokuvaa tekijän visiota tutkivassa mielessä. The Passion of the Christ on muodoltaan, tyyliltään ja tekijänsä tunteenpalolta täydellinen suoritus, jolle täysien pisteiden antamisen estää vain tutun tarinan sisällöllinen laihuus ja yllätyksettömyys.

Toki tarina Jeesuksen elämän 12 viimeisestä tunnista on jotain, mitä on paha mennä muuttamaan. Etenkin kun tekijänä on harras uskovainen, joka pyrkii noudattamaan tapahtumia juuri niin tarkasti kuin ne esitetään niissä neljässä Raamatun evankeliumissa (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes), joista se on yhdistelemällä sovitettu käsikirjoitukseksi.

Ääriuskonnollisuutensa ohella Gibson on kuitenkin äärilahjakas elokuvantekijä, jonka ansiosta The Passion of the Christ vetää sanattomaksi vaikka elokuvan kristillinen sanoma ei mitään merkitsisikään – aivan kuten se ei itselleni merkitse. The Passion of the Christ on elokuvallisena visiona saavutus, johon vain harva ohjaaja yltää. Se on kaunis, voimakas, synkkä ja väkivaltainen elävä maalaus, kuin keskiaikaisen maalarimestarin siveltimestä syntynyt fresko, jonka voisi hyvin katsoa ilman aramean- ja latinankielistä dialogia tulkkaavaa tekstitystä – aivan kuten Gibson sen alun perin suunnitteli julkaisevansa. Niin vahvaa ja täydellistä elokuvan kuvakieli on.

Elokuvan suunnattoman julmaa väkivaltaa ymmärtääkseen on muistettava, että Gibson kuuluu äärivanhoilliseen katoliseen lahkoon, jolle Jeesuksen kipu ja kärsimys edustaa keskeisintä osaa tämän kärsimysnäytelmässä (”passion” latinankielinen alkuperäismerkitys viittaa juuri tuskaan ja kärsimykseen). Niinpä sen kuvaamisen vieminen ultragraafisiin ulottuvuuksiin on ollut Gibsonille oman uskon sanelema tarve.

Toisaalta, jos ihmistä ruoskitaan minuuttikaupalla silppuripäisellä ruoskalla ja vielä lävistetään tämän jäljellejäänyt liha yhdeksän tuuman rautanauloilla, niin miltä se oikeasti näyttää? Ei kovin kauniilta. Tässä mielessä Gibson vain esittää ääribrutaalin väkivallan juuri niin kauheana kuin mitä se oikeasti on. The Passion of the Christin järkyttävät kuvat saavat katsojan kiemurtelemaan, sillä kyseessä on teos, jossa väkivalta on yhtä kaukana sen viihdefunktiosta kuin vaikka Michael Haneken jäätävissä filmeissä.

Caleb Deschanelin loistava, barokkimaalari Caravaggiolta jalostuneesti lainaava kuvaus, Francesco Frigerin ja Carlo Gervasin (mm. Julie Taymorin Titus) ilmiömäinen lavastus- ja tuotantosuunnittelu ja Italian tunnetuimmille ohjaajille, kuten Fellini ja Zeffirelli, aiemmin työskennelleen Maurizio Millenottin pukusuunnittelu edustavat sitä lahjakkuuksien fuusiota, joka Gibsonilla on ollut käytössään näkynsä tulostamiseksi.

Koko perheen pääsiäiselokuva The Passion of the Christ ei missään tapauksessa ole, vaan aikuisten mystis-historiallinen draama – toisille fantasiaa, toisille totisinta totta – jonka konkreettinen olemus edustaa yksilöllistä elokuvavisiota puhtaimmillaan.


Aiheeseen liittyvät elokuvat