Kuoleman jumalatar Hela vapautuu mystisestä vankilastaan ja julistautuu norjalaisen mytologian hahmojen valtakunnan, Asgardin, valtiaaksi. Asgardin prinssit, ukkosen jumala Thor ja kieroileva Loki joutuvat yhdistämään voimansa Helaa vastaan, mutta tämä osoittautuu liian kovaksi palaksi.
Elokuva koostuu kahdesta hyvin erilaisesta osasta. Toisessa oleillaan Helan hirmutekojen alla kärvistelevässä Asgardissa, jossa pieni ryhmä asukkaita yrittää pelastautua valloittajalta. Toisessa seurataan Thorin pyrkimyksiä päästä kotiinsa avaruuden toiselta laidalta, jossa hänen on osallistuttava Suurmestarina tunnetun Sakaar-planeetan hallitsijan gladiaattorikisoihin.
Vuoden 2011 Thor oli kuivakka alkuperätarina, joka tähtäsi Avengersien muodostumiseen. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Thor: Dark World oli turhan oloinen jatko-osa, joka horjahteli usein niin tyylitajussaan kuin sisällössään. Vaikka Ragnarök jatkaa Dark Worldin outoa Star Wars -mentaliteettia viikinkijumalista kertovaan tarinaan sotkemista, on se helposti paras Thor-elokuva.
Toisin kuin Dark World, Ragnarök on mauttomimmillaankin oikeasti ääneen naurattavan hauska. Sen toiminta on jännittävää, vaikka keskittyykin yllättävän paljon aseilla räiskimiseen – sankareidenkin ja sellaiseksi miellettävien surutta teloittaessa väkea oikealla ja vasemmalla. Ennen kaikkea mainiosti roolitettujen hahmojen kemiat toimivat jälleen täysillä.
Joukosta erottuvat oikeat laatunäyttelijät Mark Ruffalo, Jeff Goldblum ja Cate Blanchet – jonka suoritus tosin pyörii niin rouheilla kierroksilla, että se uhkaa jauhaa lavasteetkin ympäriltään. Koko hoidon sydän on kuitenkin Chris Hemsworth Thorina, jonka patsastelu ei tee vaikutusta keneenkään. Hahmon pitää käydä pohjalla noustakseen asemansa edellyttämään arvoon, mutta Hemsworth tekee jumalan alennustilastakin hupaisaa komediaa.
Komediaa elokuvassa kyllä riittää tarpeeksi ja vähän ylikin. Ratkiriemukkaat mutta pienimuotoiset What We Do in the Shadows ja Hunt for the Wilderpeople ohjannut Taika Waititi ei äkkisiltään tuntuisi loogiselta valinnalta suuren Marvel-spektaakkelin ohjaksiin, mutta hän on puhaltanut supersankarikuvioihin mainiota kepeyttä. Elokuva on iskevästi rytmitetty ja vitsien ajoitus on tietysti omaa luokkaansa.
Joku voisi olla sitä mieltä, että kepeyttä on liikaakin. Esimerkiksi vierailu Doctor Strangen luona on loppujen lopuksi pelkkä tekosyy slapstick-komiikalle. Toisaalta Goldblumin Suurmestari on yksi herkullisimmista hahmoista Marvel-leffoissa pitkään aikaan – tai elokuvissa yleensä.
Paikoin kuitenkin ihmettelee, onko meno turhankin humoristista ottaen huomioon, että sen aiheena on yhden kulttuurin maailmanloppu. Mutta jos suurin murhe elokuvaa katsoessa on, että onko se liian hauska, ei oikeasti ole mitään hätää.