Tie

25.12.2009 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Tarina isän ja pojan matkasta tuhoutuneessa maailmassa on surumielisen kaunis, mutta liian synkkä.

    Vuonna 2008 Coenin veljesten ohjaama ja käsikirjoittama, Cormac McCarthyn romaaniin perustuva Menetetty maa voitti ansaitusti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. John Hillcoatin ohjaama ja Joe Penhallin käsikirjoittama Tie pohjautuu myös McCarthyn Pulitzer palkittuun teokseen (The Road, 2006). Lopputulos ei yllä samalle tasolle kuin Coenin veljesten mestariteos. Tie on masentava ja kurja apokalyptinen draama, joka kaipaisi virkistäviä toivonpilkahduksia.

    Kolkko Tie on erittäin riisuttu selviytymistarina, jossa isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) matkaavat halki toivottoman Pohjois-Amerikan. Maapallo on syystä tai toisesta tuhoutunut lähes kokonaan: ympäristö on paljas, karu ja armoton. Isä ja poika raahautuvat lahojen metsien, kuolleiden peltojen ja autioiden kaupunkien läpi etsien ruokaa tai suojaa. Kaksikon määränpää on rannikko, mutta he eivät tiedä mikä siellä odottaa, jos mikään. Kylmyys ja nälkä eivät ole ainoat huolenaiheet, sillä seuraavan nurkan takana saattaa väijyä häijy ihmisjoukkio, joka etsii viattomia uhreja orjiksi tai päivälliseksi.

    Elokuva yrittää pakonomaisesti tarjota syvällisiä filosofisia ajatuksia ja teräviä oivalluksia, jotka ovat kuitenkin ääneen lausuttuina hämmästyttävän tavanomaisia, itsestään selviä ja teennäisiä. Viggo Mortensenin kertojaäänen pohdinnat ovat tarpeettomia jälkiviisauksia, jotka näyttelijä lukee tunteettoman värittömästi. Väkinäisen dialogin ohella yksi elokuvan ongelmista on Mortensenin ja Kodi Smit-McPheen – isän ja pojan – lähes olematon kemia. Pojan vaistonomainen myötätunto muita ihmisiä kohtaan on mielenkiintoinen ja ennen kaikkea raikas vastakohta isän itsekkäälle, mutta ymmärrettävälle valinnalle tavoitella ainoastaan kaksikon omaa etua. Isän ja pojan suhde ei kuitenkaan muutamaa onnistunutta kohtausta lukuun ottamatta herää kunnolla eloon, vaikka näyttelijät ovat erikseen vakuuttavia.

    Romaanin raadollinen ja riutunut maailma on vangittu valkokankaalle onnistuneesti. Pahaenteinen ja aavemainen miljöö on surumielisen kaunis jäännös menneestä ajasta. Nick Caven säveltämä tunnelmallinen musiikki säestää matkaa lannistumattomaan ihmissydämeen, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta palaa pieni toivonkipinä. Tämä kipinä näyttäytyy kuitenkin vain muutaman kerran, minkä vuoksi katsojakokemus on hyvin ankea. Vaikka Tie etenee painajaismaisesta pimeydestä kohti heiveröistä valonpilkettä, se antaa aivan liikaa tilaa pelkälle tuskalle ja kärsimykselle.

    Lisää luettavaa