Disneyn kulttisuosikki Tron vakuutti aikanaan uraauurtaneella vektorigrafiikallaan, jonka keskelle ihmishahmot istutettiin. Nykykatsojan silmiin avuttoman kitsch elokuva oli koko perheelle suunnattu teknologisen determinismin ja toisaalta kehityksen poikiman ahdistuksen kiteytys: tiedemiesten kehittämä tietokoneohjelma kehittyi luojiaan älykkäämmäksi ja uhkasi jo orjuuttaa koko maailman. Sen bittimaailmaan imeytyi nuori supernörtti Kevin Flynn (Jeff Bridges), jonka tehtäväksi jäi kukistaa julma Master Control Program.
Jatko-osalle ei enää riitä teknologialla ratsastaminen: Tronin bittimaailma on helppo toteuttaa, eikä ihmishahmojen upottaminen siihen ole enää riittävä jippo – nyt tarvittaisiin oikea tarina. Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoitus vastaa haasteeseen vain puolittain. Tron – Perintö on kuviltaan komea, mutta muistuttaa kerronnaltaan lähinnä videopeliä.
Ajassa ollaan edetty liki 30 vuotta eteenpäin. Kevin Flynn on hävinnyt maan päältä ja jättänyt jälkeensä katkeroituneen pojan, Samin (Garrett Hedlund), joka 27-vuotiaana johtaa isänsä omistamaa ohjelmistojättiä vain nimellisesti. Todellinen valta on rahanahneilla bisnesmoguleilla, kun Sam käyttää vapaa-aikansa omaa firmaansa sabotoiden ja virkavaltaa härnäten.
Outo viesti johdattaa Samin isänsä vanhaan pelihalliin, josta hän tempautuu ensimmäisestä Tronista tuttuun bittiavaruuteen. Sieltä hän löytää paitsi isänsä, myös tämän julman kaksoisolennon, Kevinin itsensä ohjelmoiman Clun. Klooni on kehittynyt isäntäänsä vahvemmaksi, ja orjuuttaa nyt koko valtakuntaa. Kuviossa on myös nainen, kaunis Quorra (Olivia Wilde), sekä Clun niljakas palkollinen, Jarvis (James Frain).
Samin imeytyessä Tronin maailmaan kiepsahtaa kuva 3D:ksi, ja tekniikka toimii paremmin kuin koskaan aiemmin. Tyylikkäästi nykyaikaan päivitetty, vahvojen viivojen ja värien dominoima virtuaalitodellisuus on hienon minimalistinen, ja pääsee kolmiulotteisena oikeuksiinsa. Kokonaisuutta täydentää elektroduo Daft Punkin ääniraita, joka säestää paikoin voimalla, vaikka ei albumilta kuuntelua kestäkään.
Yhtyeeseen liittyy myös filmin leimaavin kohtaus, joka luo härskejä konnotaatioita videopeleihin. Michael Sheenin irvokkaasti henkilöimän, ziggystardustmaisen Castorin isännöimällä klubilla nähdään Daft Punkin jäsenet avaruuskypäriin sonnustautuneina tiskijukkina. Toisteiset leikkaukset kaksikkoon, joka vaihtaa levyä sopivasti tapahtumien mukaan, vievät tunnelmaa outoihin suuntiin. Kuvakerronta on paikoin suoraan Mass Effect -videopelistä, joka pyrki nimenomaan elokuvalliseen ilmaisuun. Ympyrä on sulkeutunut.
Garrett Hedlund on pääosassa valju, täysin statistiksi jäävä Olivia Wilde virtuaalinaisena varsin kaunis. Jeff Bridges vakuuttaa tuttuun tapaansa, vaikka tuokin ”dudea” hokiessaan vahvasti mieleen Big Lebowskin. CGI:llä nuorennettu Bridges taas on poikkeuksellisen irvokas keksintö, eikä lopputulos edes muistuta näyttelijää nuorena.
Disney on laittanut Joseph Kosinskin ohjaaman filmin markkinointiin läjäpäin tuohta, mutta poikiiko hypekoneisto hitin jää nähtäväksi. Ensimmäistä Tronia on vaikea muistella lämmöllä, ellei ole altistunut sille juuri oikeassa iässä – jatko-osa päivittää kuvat tyylikkäiksi, mutta konsepti on yhtä lapsekas. Inhimillistetyt tietokoneohjelmat eivät istu aikaan, jolloin yleisön perustietämys on aivan eri tasolla.
Anton Vanha-Majamaa
Tähdet: ★★