Undine – Aallotar

/ GENRE , ENSI-ILTA 09.10.2020 TÄHDET

Petzoldin uutuus on romanttinen fantasia vesinymfistä – tai sitten ei. Sillä ei kuitenkaan lopulta ole väliä.

Undine – Aallotar -uutuuden myötä kaikki saksalaisohjaaja Christian Petzoldin elokuvat alkaen vuoden 2012 Barbarasta ovat saaneet valkokangaslevityksen. Nelikosta Barbara, Phoenix (2014), Transit (2018) ja Undine – Aallotar on helppo löytää paljon yhtäläisyyksiä. Ne kaikki tuntuvat tapahtuvan jossain omassa maailmassaan, kaikissa pelataan hahmojen todellisten tarkoitusten ja identiteettien kanssa, eikä Petzold pelkää jättää tarinan jatkoa katsojan itsensä pähkäiltäväksi.

Phoenix sijoittui Berliiniin juuri toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Barbarassa eletään 1980-luvun Itä-Saksassa. Transit on outo fantasiahybridi, jossa toisen maailmansodan pakolaisdraama on sijoitettu moderniin maailmaan. Undine sivuaa vuosisataisia myyttejä, mutta sijoittuu tiukimmin meidän maailmaamme ja aikaamme. Silti se tuntuu joukon vaikeimmin hahmotettavalta tapaukselta, vaikka sillä tuntuu olevan vähemmän sanottavaa kuin edeltäjillään.

Jo Transitissa Petzoldin vakionäyttelijätär Nina Hossin paikan ottanut Paula Beer on nyt Undine, turistiryhmille luentoja Berliinin historiasta ja kaavoituksesta pitävä museotyöntekijä. Elokuvan elokuvassa hänen miesystävänsä Johannes (Jacob Matschenz) sanoo lähtevänsä toisen naisen matkaan, mikä saa Undinen toteamaan tämän tarkoittavan kuolemantuomiota.

Mutta lähes saman tien Undine kohtaa myös Transitissa nähdyn Franz Rogowskin esittämän Christophin, joka tuntuu kohtalon lähettämältä.

Heti alusta asti Undinen ja Christophin yhdistää veden elementti. Suhteen yllä tuntuu kuitenkin edelleen leijuvan Johanneksen petoksen kirous. Tavalla tai toisella jonkun on maksettava sen purkamisesta hengellään. Mutta onko lopputulos vapautus vai rangaistus yrityksestä uhmata kohtaloa?

Petzold kieltäytyy kuitenkaan vahvistavamasta minkään fantastisen elementin olemassa oloa vaan tuntuu naureskelevan kiusoitellessaan katsojaa hämärillä johtolangoilla. Valitettavasti samalla tarina hapertuu pahasti. Käytännössä jotkut katsojalle esitetyt asiat ovat mahdottomia ilman tarujen todeksi muuttumista. Mutta jos kyseessä on moderni satu, mikä merkitys on sen realistisilla puolilla?

Undinen pitämät luennot Berliinin kaupungin historiasta toistuvat kasvavina palasina ja tuntuvat tärkeältä johtolangalta, mutta lopulta niillä ei tunnu olevan merkitystä. Ovatko ne vain vihje Undinen myyttisestä taustasta, osoitus asioista, jotka hän on pitkän elämänsä aikana itse nähnyt ja kokenut? Miksi hän sitten joutuu opettelemaan niitä?

Moni muukin turhalta tuntuva asia jää vaivaamaan katsojan mieltä, mutta ehkä se on myös koko homman pointti. Vaikka katsoessa aivot yrittävät epätoivoisesti haroa yksityiskohtia kasaan järkeväksi kokonaisuudeksi, tunnetasolla vain heittäytyy täysillä Undinen ja Christophin suhteeseen. Se johtuu Beerin ja Rogowskin hienoista roolisuorituksista ja upeasta kemiasta mutta myös Petzoldin taidoista ohjaajana.

Kerronnallinen ote on hänellä niin hanskassa, ettei ole väliä vaikkei hän kertoisi mitään.