Hohdon kolmosnumerossa DVD:nä arvioidun espanjalaistrillerin Abre Los Ojos amerikkalainen uusintaversio sai sikäläisen ensi-iltansa viime perjantaina, 14.12. Elokuvan mainosjulisteessa luotetaan pelkästään sen päätähden Tom Cruisen ulkonäköön, joka saattaakin olla sen ainoa todellinen myyntivaltti. Vanilla Sky ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta se on niin omituinen sekoitus keskenään vähemmän kuin loistavasti yhteensopivia aineksia, että jonkinlaiset sulatusoireet suurella yleisöllä ovat varmoja. Lisäksi tuntuu myös epävarmalta, kuinka kauan Shyamalanin ja Amenábarin lanseeraamat, puulla katsojaa päähän lyövään lopputwistiin perustuvat elokuvat pysyvät suosittuina. Toisaalta Vanilla Skyn finaali on kuitenkin samanaikaisesti sekä niin pöhkö että totaalisen nerokas, ettei tällaisten kummallisuuksien elokuvaksi filmaajia oikein voi olla ihailemattakaan.
[Vanilla Sky] Hollywoodin kultapoika Tom Cruise on tällä kertaa David Aames, luonteenpiirteiltään suorastaan ärsyttävä upporikas nuori lehtikustantaja, jonka elämässä kaikki on pintaa. Satunnainen seksi tyttöystävä Julien (Cameron Diaz) kanssa on niinkin kepeää ettei mies edes huomaa naisen olevan hyvinkin vakavissaan. Jotta tästä saadaan tarina aikaan, on kaiken tietysti muututtava radikaalisti. Rikkaan ja omahyväisen on saatava opetus. Omissa syntymäpäiväjuhlissaan, joissa vierailee cameo-roolissa mm. Steven Spielberg, David iskee silmänsä parhaan kaverinsa naistuttavaan Sofiaan (Penélope Cruz). Ensimmäistä kertaa hän alkaa osoittaa inhimillisyyden oireita ihastumalla ja rakastumalla aivan oikeasti. Psykoottinen Julie ei kuitenkaan katso tätä hyvällä, vaan yrittää päinvastoin tappaa tämän ajamalla auton sillalta alas. Henki lähtee vain naiselta itseltään, mutta Davidin kauniit kasvot kuitenkin tuhoutuvat onnettomuudessa perusteellisesti.
Legioona erikoislääkäreitäkään ei kykene auttamaan Davidia: Cruise alkaa tässä kohtaa maskeissaan muistuttaa etäisesti Elefanttimiestä. Vaikka Sofialla olikin aitoja tunteita tätä kohtaan, hän alkaa selvästi nyt vilkuilla uudelleen alkuperäisen tuttavuutensa, Davidin kaverin Brianin (Jason Lee) suuntaan, jonka halaukseen hän sitten eräänä yönä hiipiikin harhautettuaan ensin toiveita vielä elätelleen Davidin toisaalle. Perin pohjin murtunut David viettää yönsä kadulla Sofian asunnon ulkopuolella, ja aamun koitettua kaikki tuntuu kääntyvän parempaan suuntaan. Synkintä yötä seuraa kirkas päivänkoitto, kun Davidin kiintymyksen liikuttama Sofia alkaa uudelleen osoittaa kiinnostusta tätä kohtaan, ja yhtäkkiä lääkäritkin keksivät parannuskeinot tämän kasvoille. Näiden positiivisten seikkojen kanssa samanaikaisesti Davidin elämään hiipii kuitenkin sarja yliluonnollisia ja karmiviakin piirteitä, jotka muuttavat sen vähitellen hallusinatoriseksi painajaiseksi. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Sitä David ihmettelee yhdessä katsojan kanssa.
Vanilla Sky muuttuu loppuaan kohden koko ajan kiinnostavammaksi, etenkin kun on jo hyvissä ajoin käynyt katsojalle melkoisen selväksi, ettei Davidin kiihtyvällä vauhdilla koko ajan hullummaksi muuttuva painajainen voi olla mitenkään selitettävissä täysin rationaalisesti. Lopputwisti on kuitenkin tällä kertaa niin monimutkaisesti rakennettu, että parhaassa tapauksessa elokuvan katsojamäärää lisää pelkästään se, että elokuva on pakko käydä katsomassa toistamiseen jotta kaikki tulee varmasti ymmärretyksi. Amerikkalaiseen tyyliin kaikki tosin selitetään lopussa hyvin tarkasti – ja poikkeuksellisesti liika selittely ei tällä kertaa ärsytä yhtään.
Crowe rakentelee elokuvan loppuun varsin komeita ja värikylläisiä kuvia, jotka nautittuna samanaikaisesti koko mysteerin mielipuolisen selityksen kanssa tekevät voimakkaan vaikutuksen. Kaiken kaikkiaan tuntuu kuitenkin, että Vanilla Sky on hieman liian nokkela ja omituinen suurelle yleisölle, vaikka vaikutelmaa yritetäänkin pehmentää lisäämällä tarinaan matkan varrella siihen melko huonosti sopivaa huumoria sekä runsaasti rentoa pop-musiikkia jonka vuorottelu painajaismaisten tilanteiden kanssa tuottaa hyvin omalaatuisia tuntemuksia. Entinen rockjournalisti Crowe on edelleen kuin kotonaan modernin rockin kanssa ja kappalevalinnat ovat tarttuvia – mutta mietityttää kyllä mahtaako hän ollenkaan sovittaa musiikkivalintojaan elokuvansa lajityyppiin. Oli miten oli, Vanilla Sky kannattaa kyllä tsekata jos uskoo pystyvänsä sietämään Cruisea, joka on ensimmäisen puolituntisen aikana ärsyttävimmillään; sekä on valmis kokemaan jälleen yhden lopputwistielokuvan lisää. Ensi-ilta Suomessa on 25. tammikuuta 2002