Ennakkoasenteet ovat uudelleenfilmatisointien kohdalla aina hieman nuivat. Pitikö esimerkiksi Viidakkokirja, Disneyn klassikkoanimaatio vuodelta 1967, tehdä uusiksi näyteltynä versiona? Kameran liukuessa Disneyn kaksiulotteisesta piirretystä retrologolinnasta jokea pitkin fotorealistiseen 3D-viidakkoon on ainakin Disney-fani voitettu varovasti elokuvan puolelle jo alkusekunneilla: ehkä tästä sittenkin tulee jotain.
Pieni pelko takaraivossa silti kutkuttaa, koska ohjaaja Jon Favreaun osumatarkkuus on suurinpiirtein fifty-fifty. Hänen ensimmäiset hittinsä olivat mukavia, katsojien kanssa leikitteleviäkin lajityyppikohelluksia kuten Elf (2003) ja Iron Man (2008). Sitten hän eksyi tekemään tehosteet edellä etenevää, itseensä käpertynyttä ja etenkin itseensä tyytyväistä spektaakkelihuttua kuten Iron Man 2 (2010) ja Cowboys & Aliens (2011). Juuri, kun usko mieheen oli menossa, hän teki pienimuotoisen ja sympaattisen äijäkokkileffan Chef (2014).
Viidakkokirja ei kuitenkaan ole mikään kepeä matkaelokuva, se on isolla rahalla toteutettu seikkailu. Tai oikeastaan kyseessä on uusi animaatio, sen verran kattavasti kaikki ympäristöt ja olennot viidakkopoika Mowglia lukuun ottamatta on luotu tietokoneella.
Vaikka alkuperäisen Viidakkokirja-animaation, sen lupsakoiden hahmojen ja klassisten rallatusten päällä leijuu nostalgian kultapilvi, on uutuuden puolesta sanottava monta asiaa ja todettava jopa, että monilta osin se on alkuperäistä parempi. Vuoden 1967 Viidakkokirja oli kaikessa mukaansatempaavuudessaan ratkiriemukas, mutta rehellisesti sanottuna se oli elokuvana lähinnä kooste musiikkivideoita Mowglin kohdatessa yhä uusia viidakon asukkaita menevien rallien raikaessa. Uutuus on rakenteeltaan huomattavasti ehjempi tapaus, jossa viidakossa matkaamisen ohessa Mowgli etsii myös omaa paikkaansa maailmassa.
Käsikirjoittajalla, käytännössä tuntemattomalla Justin Marksilla on selkeästi ollut muutama vahva ohjenuora: alkuperäinen elokuva, Rudyard Kiplingin alkuteokset sekä myös tuottajana toiminut Favreau. Lopputulos onnistuu olemaan uskollinen kummallekin esikuvalle ja luomaan jotain omaakin. Alkuperäinen animaatio hyppi yli Kiplingin teoksen elementtejä, joita Favreaun versio syventää, toisaalta mukana ovat kaikki tutut ja rakastetut hahmot, osa enemmän osa vähemmän muunneltuina mutta silti tunnistettavina.
Outoa kyllä, oikeastaan ainut moite uutuudessa liittyy juuri tuttujen hahmojen väkisin mukaan ottamiseen. Kaa-pyytonilla ei nyt ole mitään muuta roolia kuin yhdessä kohtauksessa kertoa Mowglille tarinan taustoja, vaikka sanat olisivat käytännössä sopineet paremmin kenen tahansa muun hahmon suuhun. Näin ollen vaikuttava hahmo lähes tuhlataan, vaikka Scarlett Johanssonin ääntä hypnoottisen viekottelevana kuristajakäärmeenä mielellään kuunteleekin.
Alle 12-vuotiailta kiellettyä elokuvaa ei dubata suomeksi, joten hieman varttuneempia lapsia teatteriin vievät aikuiset pääsevät Johanssonin ohella nauttimaan Ben Kingsleyn äänestä Mowglin suojelijaksi ryhtyneenä Bagheera-pantterina. Idris Elba on Mowglia vainoava Shere Khan -tiikeri ja Lupita Nuong’o pojan susiäiti. Show’n varastaa kuitenkin Bill Murray viidakon laiskanpulskeana huijarikarhuna, Baloona. Häntä lähelle pääsee vain Christopher Walken jättimäisenä orankikuninkaana, joka mafioson elein tarjoaa Mowglille suojelustaan.
Heidän esittämänsä hahmot on tietokoneella luotu lähes fotorealistisiksi mutta silti sopivan tyylitellyiksi animaatiohahmoiksi. Kynsineen ja hampaineen ne ovat huomattavasti pelottavampia ilmestyksiä kuin kaikille sallitun 60-luvun animaation olennot. Kun hassuttelua ja huumoria on muutenkin vähennetty – esimerkiksi norsut eivät nyt ole hassuja militaristeja vaan lähes mystisiä viidakon jumalolentoja – on korkeampi ikäraja paikallaan.
Ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että uusinnassa olisi lähdetty modernille synkkyyden tielle. Mukana on edelleen kaksi tarinaa edistävää, kaikille taatusti tuttua lauluesitystä (tai kolme, jos lasketaan Johanssonin huokailu lopputekstien aikana). Kun vielä Mowglia esittävä Neel Sethi on mitä mainioin lapsinäyttelijälöytö, seuraa hahmon vuoroin hauksoja, vuoroin jännittäviä mutta koko ajan vauhdikkaita seikkailuja enemmän kuin mielellään.