Vuosisadan häät

Keski-ikäisen naisen päihdeseikkailut Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -tyyliin ilman sen ronskiutta ja rohkeutta.

13.10.2021 07:37
MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA 15.10.2021

Julkkispsykiatri Viima Von Ausgezeichnet (Outi Mäenpää) on tv:stä tuttu koko kansan viihdyttäjä, joka elää päihteiden täyteistä elämää. Käytännössä Viima on koko ajan radalla. Hänen tuottajansa (Mikko Leppilampi) on samalla entinen miesystävä, joka on menossa naimisiin uuden naisen kanssa.

Jostain syystä mies haluaa, että tämä itsekeskeinen eksä tulee häihin, jolloin Viima alkaa etsiä itselleen sopivaa seuralaista juhliin. Viikonlopun aikana hän käy niin sairaalan ruumishuoneella kuin ties missä juottolassa etsimässä sopivaa miestä. Hän vetää huumeita ja viinaa, harrastaa aktiivisesti seksiä ja elää niin sanottua ”paheellista elämää”.
Siinä elokuva oikeastaan on pähkinänkuoressa. Valitettavasti matkalla kompastutaan kliseisiin vailla rohkeutta vetää niin sanotusti ”päätyyn asti”. Paikoin Vuosisadan häissä on haettu luultavasti samaa kaoottisuutta kuin Terry Gilliamin vuoden 1998 elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa.

Siinä olisi voinut olla jopa Martin Scorsesen Bringing Out the Deadin ahdistavaa kaoottisuutta, mutta valitettavasti isolle yleisölle suunnatussa elokuvassa jäädään vain kutittelemaan paheiden kantapäitä.

Ehkä on ajateltu, että nyt on modernia näyttää kuinka nainenkin voi vetää viinaa räkä poskella, mutta pelkästään se ei riitä. Elokuva yrittää epätoivoisesti olla hauska (mutta vakavasti), Johanna Vuoksenmaan tyyliin.

Esimerkiksi 21 tapaa pilata avioliitossa nähtiin parisuhdeasiantuntija, joka on itse sinkku. Vuosisadan häissä nähdään psykologi, joka on rikki, eikä ymmärrä tavallisten ihmisten elämästä tuon taivaallista. Samaan aikaan Viima on suosittu julkkis, joka on tietysti yksinäinen. Kliseitä ei ole pakattu kovin näppärään pakettiin, eikä apua saa siitä, ettei Viiman hahmo vaikuta edes tyylilajissaan uskottavalta.

Vika ei ole Mäenpään mainiossa, koko elokuvaa kannattelevassa roolityössä, vaan käsikirjoituksen hajanaisuudessa ja suoranaisessa latteudessa. Tuntuu siltä, kuin olisi haluttu ympätä yhteen elokuvaan liian paljon mutta samalla kuitenkin pitää ikäraja aisoissa, jotta sitä voisi tulla katsomaan koko perheen kanssa.

Vuosisadan häät on olevinaan roisi mutta on sitä vain näennäisesti. Eikä siinä mitään, jos tavoitteena on kahvipöydistä kuuluvat, huvittuneet ”ai kauhee” -päivittelyt, kuinka elävissä kuvissa irroteltiin taas oikein olan takaa.
Pyrkimys on luultavasti ollut tarjoilla Viiman sekava viikonloppu ja mielenmaisema katsojille kuten hahmo ne itse koki. Se ehkä selittäisi tietyt tyylilajivaihtelut, mutta ei tässä tapauksessa tee niistä onnistuneita.

Katsojana sai hämmentyä jatkuvasti, eikä millään The Green Knightin mystisellä tavalla. Ottaisiko edes sekopäinen Viima selfieitä ruumiiden kanssa sairaalan ruumishuoneella? Miksi hääkohtaukseen vedettiin yhtäkkiä jotain ninjailua?

Välillä on myös vaikea päättää kenen hahmon puolella olisi: epämiellyttävän päähenkilön vai yhdentekevien sivuhenkilöiden.

Mielenkiintoisinta antia elokuvassa on nykypäivän turhien julkkisten, reality-tähtien aseman ja huuhaa-parantajien kritisoiminen. Sosiaalisen median tutkiminen oli myös kiintoisaa, kunnes tuli tunne, ettei nykypäivän somekulttuuri ehkä ole tekijöille tarpeeksi tuttu. Päihteiden käyttö olisi voinut olla kiinnostavampaa, jos se olisi tehty suuremmilla kierroksilla. Ei puudelista saa leijonaa värjäämällä sen karvoja.

Jesse Raatikainen

Vuosisadan häät -elokuvan traileri

Lisää luettavaa