W.

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Oliver Stonen maltillinen, epätasainen satiiri näyttää pian väistyvän Yhdysvaltain presidentin kaikessa koomisuudessaan ja traagisuudessaan. Josh Brolin on asettunut George W. Bushin nahkoihin kaikkinensa.

Yhdysvaltain 43. presidentti George W. Bush viettää viimeisiä hetkiään toimessaan ”vapaan maailman johtajana”. Kiistellyn ja vihatun presidentin aikaansaannoksista on tehty kirpeää analyysiä jo kauan ennen kuin hänen toinen kautensa on ehtinyt päätökseensä. Bushin valintoja on arvosteltu täydestä syystä.

Poliittisten ylilyöntien ohella Bushin hitaanlaisesta, arvovallan puutteesta kärsivästä hahmosta on tullut helppo pilkan kohde. Jopa niin helppo, että mieleen on tullut, olisiko soimaamisen sijaan rohkeampaa ja omaperäisempää yrittää ymmärtää häntä. Kenties Bushin tarina hyvin kerrottuna kielisi jotain myös kansakunnasta, joka hänet johtajakseen on valinnut.

Yhtä lailla kiistellystä presidentti Richard Nixonista monisyisen elokuvan tehneellä Oliver Stonella riittää rohkeutta. Stonen Yhdysvaltain presidentinvaalien alla valmistunut satiirinen elämäkertaelokuva W. on kriittinen, mutta yllättävän maltillinen ja empaattinen muotokuva päämäärättömästä baseballin rakastajasta, josta tuli monen sattuman kautta presidentti.

Stone halusi tehdä W.:n paitsi oman Nixon-elokuvansa hengessä myös Stephen Frearsin The Queenin tapaan. Stone vie katsojan vallannäyttämöiden takahuoneisiin rajaten Bushin tarinan muutamaan keskeiseen tapahtumasarjaan. Nuorena alkoholisoituneen, älyltään keskiverron teksasilaisen tie Valkoiseen taloon näyttää elokuvan valossa samaan aikaan onnekkaalta ja onnettomalta vahingolta.

Kolminäytöksinen elokuva alkaa Bushin opiskeluvuosista. Nuori George on viinaanmenevä, työtilaisuudesta toiseen ajelehtiva renttu, jota arvovaltainen isä George Bush vanhempi (James Cromwell) koettaa tyrkkiä oikeaan suuntaan. Uusi tie avautuu vasta kuoleman porteilla. Jumalan löytänyt Bush jättää alkoholin ja ryhtyy aiempaa määrätietoisemmin suuntaamaan isänsä jäljillä politiikkaan. Elokuvan viimeinen näytös keskittyy Bushin presidenttikauden kiistellyimpään osaan, Irakin sotaan.

W. on parhaimmillaan loistavaa, sattuvaa satiiria, mutta kokonaisuutena epätasainen. Kysymyksiä herättää myös tarinan rajaaminen. Stone ohittaa monia Bushin presidenttikauden tapahtumia, kömmähdyksiä ja räikeitä virheitä, jotka olisivat tarjonneet ainesta draamaan ja toisaalta kitkerään nauruun. New Yorkin terrori-iskut tai vuoden 2004 äänestyssotku sysätään selittämättä syrjään.

Josh Brolin on asettunut Bushin osaan niin täysin, että hänen olemuksessaan on vain vähän roolin rajat rikkovaa. Brolinin kasvot ja silmien ilmeet, tapa jolla hän kävelee, istuu ja roikottaa käsiään, ilmentävät vuoroin liioiteltua itsevarmuutta, vuoroin suunnatonta epävarmuutta. Brolin näyttää maailman mahtavimman miehen kaikessa traagisuudessaan ja koomisuudessaan.

Brolinin ohella James Cromwell luo, ei niinkään näköisen, mutta vakuuttavan ja sävykkään roolityön George Bush vanhempana. Bushin toiminnan taustapiruina nähtävät Richard Dreyfuss (Dick Cheney) ja Scott Glenn (Donald Rumsfeld) tekevät yhtä lailla punnitut roolit. Sen sijaan Thandie Newton, joka on vienyt näköisyyden huippuunsa, on Condoleezza Ricena jähmeä kuin vahanukke.

Yhdysvalloissa ristiriitaisen vastaanoton saanut W. tuotettiin itsenäisesti hongkongilaisin, saksalaisin ja australialaisin varoin. Stone kirjoitti elokuvan yhdessä Wall Street -käsikirjoittaja Stanley Weiserin kanssa. W. ei pyri paljastamaan presidentistä mitään uutta, vaan perusteellisesti taustoitettu elokuva luottaa Bushin jo tunnettuun tarinaan.

Bushista saisi vaivatta todella surkuhupaisan hahmon, mutta Stone on valinnut satiirissaan toisin. Ohjaaja näyttää hänet lahjakkaan isänsä tuhlaajapoikana, jonka elämänvalinnat ovat pinnallisia ja yllätyksettömiä ja joka vain oikeiden ihmisten tuella pääsee pitkälle, pidemmälle kuin mihin hänen rahkeensa olisivat muuten riittäneet. Bush on surkimus, mutta onnekas sellainen. Silti häntä käy sääli.


Aiheeseen liittyvät elokuvat