We Own the Night

14.12.2007 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Pikku Odessan ja The Yardsin ohjanneen James Grayn uusi rikoselokuva on repivän perhedraaman puitteissa tapahtuva kuvaus venäläisen mafian ja poliisien välisestä yhteenotosta 1980-luvun lopun New Yorkissa.

    Amerikkalaisen James Grayn (Pikku Odessa, The Yards) hartaasti odotettu kolmas elokuva on ohjaajan edellisten filmien tapaan vahvaan henkilökerrontaan nojaava rikosdraama, joka nostaa esiin Graylle ominaiset teemat perhesuhteiden kahtiajakoisuudesta ja menneisyyden pakenemattomuudesta.

    Jälleen New York Cityyn sijoittuva elokuva tapahtuu vuonna 1988, jolloin kaupungin crack-epidemia saavutti huippunsa ja rikostilastot olivat 73 prosenttia maan keskiarvoa korkeammalla. Samalla We Own the Night rekonstruoi elävästi kyseisen ajanjakson hedonismin ja suurkaupungin discomusiikin, huumeiden ja tupakansavun täyteisen yöelämän.

    Osin tositapahtumien inspiroimassa tarinassa Joaquin Phoenix on Bobby Green, Brooklynin Brighton Beachilla sijaitsevan legendaarisen El Caribe -klubin suosittu manageri, joka on salannut perhetaustansa niin työnantajaltaan kuin ystäviltäänkin. Bobbyn isä Burt Grusinsky (Robert Duvall) on New Yorkin poliisilaitoksen NYPD:n maineikas apulaispäällikkö ja veli Joseph (Mark Wahlberg) urallaan nousussa oleva nuori etsivä. Ainoa, joka tietää sukunimensä vaihtaneen Bobbyn taustan, on tämän puertoricolainen tyttöystävä Amanda (Eva Mendes).

    Kun El Cariben venäläisen omistajan psykoottinen veljenpoika Vadim (Alex Veadov), josta on kasvamassa kaupungin vaikutusvaltaisin huumekauppias, julistaa sodan niskaansa hengittäville poliiseille, on Bobbyn pakko valita puolensa. Vaikkakin kuviltaan konventionaalinen poliisidraama otsikkoaan myöten (filmin nimi tulee NYPD:n katupartioiden 1980-luvulla käyttämästä motosta), kertoo We Own the Night ennen kaikkea kahden erilleen ajautuneen veljeksen ja isän tarinan – aihe, joka on kiehtonut Grayta tämän uran alusta lähtien.

    Kreikkalaisen tragedian piirteitä omaava elokuva tutkii ihmisen kohtalon käänteisyyttä tavalla, joka yllättää loppuun saakka. Gray kiertää tarinan korkkiruuvin tavoin kunnian ja omantunnon kysymysten äärelle ja heittää sekaan koston ja selviytymisvietin brutaalit elementit.

    Bobbyn muokkautuminen selkärangattomasta tuhlaajapojasta perhettään suojelevaksi lainvartijaksi esitetään lähes kliinisen kylmäävällä esillepanolla, ilman syvällistä tulkintaa. Kyse on tapa tai tule tapetuksi -periaatteesta maailmassa, jossa veri on lopulta vettä sakeampaa.

    Grayn jylhä, kompromissiton ja kieltämättä mustavalkoinen toteamus on saanut ympärilleen lähes maalaukselliset raamit. We Own the Night on komeaa elokuvantekemistä aina alun hätkähdyttävistä aidoista rikosvalokuvista lopun tyrmäävään poseeraukseen, joka yllytti osan kriitikoista buuaamaan elokuvalle Cannesin lehdistönäytöksessä.

    Gray myös todistaa olevansa taiturimainen toimintaohjaaja niin halutessaan. Mukana on ainakin kaksi lajityyppinsä viimeaikaisiin huippuihin nousevaa jaksoa, joista toinen, rankkasateessa tapahtuva autotakaa-ajo, vetää lähestulkoon vertoja Grayn ja We Own the Nightin selkeimmälle elokuvalliselle esikuvalle, William Friedkinin Kovaotteisille miehille (1971).

    Näyttää myös siltä, että Graysta ja Joaquin Phoenixista on pikku hiljaa kehittymässä Martin Scorsesen ja Robert De Niron kaltainen amerikkalaisen rikoselokuvan voimapari. Siitäkin huolimatta, että kaksikon seuraava elokuva on rakkaustarina.

    Lisää luettavaa