Peter Pan on eräs rakastetuimmista lasten tarinoista. J.M. Barrien kirjoittama satu pojasta, joka elää maagisessa Mikä-Mikä-Maassa eikä koskaan kaiva aikuiseksi, sopii niin lapsille kuin aikuisillekin, sillä kukapa meistä ei toivoisi voivansa leikkiä merirosvoja tai merenneitoja laskujen maksamisen sijaan. Benh Zeitlin, joka kahdeksan vuotta sitten hurmasi upealla Beasts of Southern Wild -elokuvallaan, palaa viimein valkokankaille uudella elokuvallaan Wendy, joka on hänen versionsa Peter Panista.
Wendy (upea Devin France) elää rautatiekiskojen vieressä pienessä hökkelissä, jonka alakerran pienessä kuppilassa Wendyn äiti työskentelee. Eräänä päivänä Wendyn ystävä Thomas hermostuu ja ryntää ulos raiteille. Wendy näkee Thomasin kiipeävän junan kyytiin. Juna kiehtoo Wendyä vuosia, sillä hän näki lapsia kiipeilemässä sen katolla. Eräänä iltana hänkin hyppää junan kyytiin ja tapaa Peterin (aito ja villi Yashua Mack), joka vie Wendyn ja Wendyn veljet Jamesin ja Douglasin salaperäiselle saarelle, jossa lapset eivät koskaan kasva aikuisiksi.
Mielipide Wendystä riippuu siitä, kuinka paljon piti Zeitlinin edellisestä elokuvasta. Wendy tuntuu ajoittain kierrättävän Beasts of Southern Wildin teemoja ja visuaalista ilmettä. Wendyn kritisointi moisesta on kuitenkin kuin kritisoisi Tenetia, koska sekin sisältää Christopher Nolanin elokuvista tutun aika-elementin. Zeitlin on selkeästi kiinnostunut lasten perspektiivistä ja siitä, mitä se voi kertoa meille itsestämme.
Wendy on hurmaava ja koskettava elokuvakokemus. Se paljastaa meille aikuiseksi kasvamisesta totuuksia, joita emme ehkä edes tajua allekirjoittavamme. Erityisen pistävältä tuntuu elokuvan ajatus siitä, kuinka vanheneminen on ankeaa ja tarkoittaa usein unelmien kuolemaa. Kukapa meistä unelmoi lapsena toimistotyöstä tai makaronilaatikon syömisestä joka toinen päivä? Wendyn keskeinen konflikti syntyy nimenomaan vanhenemisen ja katumuksen pelosta. Wendy heittäytyy lasten maailmaan, ja vaikka elokuva ei olekaan täydellinen, se onnistuu tuntumaan tuulahdukselta omasta lapsuudestamme.
Tapahtumien siirtyessä Mikä-Mikä-Maahan elokuva saa fantasiaelementtejä. Toden ja tarun raja on usein häilyvä, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole täysiverinen fantasiaelokuva. Wendy yrittää saaren muiden lasten tavoin pitää kiinni lapsuudesta fantasian avulla paetakseen todellisuutta, aikuistumista ja sen tuomaa vastuuta sekä väistämätöntä pettymyksen tunnetta, joka tulee aikuisuuden kylkiäisenä.
Wendy toimii kuin lapsen mieli; ihan kaikki ei käy järkeen eikä elokuva ole aina johdonmukainen, mutta Zeitlin vangitsee lapsuuden ja sen vapauden täydellisesti. Zeitlinin ja Dan Romerin säveltämä musiikki on erityisen upeaa ja käy yhteen Sturla Brandth Grøvlenin orgaanisen kuvauksen kanssa. Kamera on usein lähellä lapsinäyttelijöiden kasvoja ja usein tuntuu vain tarkkailevan heitä leikkimässä.
Wendy ei varmasti ole kaikkien mieleen – mikäpä elokuva näinä päivinä olisi – mutta se on erittäin hyvää jatkoa Zeitlinin Beasts of Southern Wild -elokuvalle ja lupaa jälleen paljon vielä nuorelta ohjaajalta. Toivottavasti Zeitlinin seuraavaa elokuvaa ei tarvitse odottaa näin pitkään.