Ranskaan ilmeisesti perhesyistä asumaan jäänyt kaksikielinen amerikkalaisnainen toimii psykoterapeuttina, jolla on huono hetki asiakkaiden kanssa. Ensin yksi ilmoittaa haluavansa lopettaa hoitosuhteen, koska sai enemmän apua haluunsa lopettaa tupakoinnin yksittäisestä käynnistä hypnotisoijalla kuin vuosien terapiasta. Kun tri Lilian Steiner sitten soittelee toisen, istuntoja väliin jättäneen asiakkaan perään, tämä osoittautuu kuolleeksi. Kaiken lisäksi vielä oman käden kautta.
Potilaan tytär kutsuu Steinerin muistotilaisuuteen, mutta siellä leski suhtautuu vieraaseen jopa vihamielisesti. Myöhemmin tytär ilmestyy vastaanotolleen mukanaan Steinerin kirjoittama resepti, johon edesmennyt potilas on kirjoittanut oudon merkinnän. Onko kyseessä viimeinen viesti, joka osoittaa kuolemassa olleen jotain epäilyttävää?
Jokin joka tapauksessa terapeuttia alkaa hiertää, sillä hillitty, rauhallinen, kylmän ja jopa julman oloinen nainen havaitsee, ettei pysty pysäyttämään silmistään valuvia kyyneliä. Kun silmälääkärinä toimiva ex-puolisokaan ei löydä sairauden merkkejä, on Steinerin haettava ratkaisuja, jotka vain vähän aikaisemmin olisivat tuntuneet mahdottomilta. Eihän itseään arvostava kunniallinen terapeutti voi antaa tunteille valtaa!
Oman pään sisälle sukeltaminen saa Steinerin tuntemaan vahvasti, että hänellä on ollut asiakkaaseensa syvempi ja mystisempi suhde kuin pelkkä terapeutti/potilas-asetelma. Hän myös vakuuttuu siitä, että kyseessä on sittenkin murha. Mutta kuka on murhaaja ja mikä on motiivi?
Jodie Foster on suorastaan loistava Lilian Steinerina. Hänen matkansa täydellisessä itsekontrollissa elävästä sulkeutuneesta ammattilaisesta vaistomaisesti ja tempoillen toimivaksi amatöörietsiväksi on täysin luonteva ja uskottava. Daniel Auteuil tekee apulaisetsiväksi tempaistuna ex-siippana kuplivan roolin, jolle Mathieu Amalricin salaperäinen kylmäkiskoisuus leskenä tuo pelottavaa vastavoimaa.
Yksityinen elämä kestää alle kaksi tuntia, mutta tuntuu sisältävän useita elokuvia. Siinä on inhimillistä draamaa, joka muuttuu ensin psykologiseksi jännäriksi, sitten trilleriksi. Onpa havaittavissa elementtejä myös film noirista, jossa päähenkilöt juoksevat todellisten ja kuvitteellisten johtolankojen perässä ja tärkeintä on liike ja tunnelma, ei loogisuus. Kaiken lisäksi, pikku hiljaa, Yksityinen elämä alkaa yhä enemmän tuntua ratkiriemukkaalta komedialta, vaikka siinä ei lauota vitsejä.
Ohjaaja Rebecca Zlotowskilla on kerrottuna sekavalta kuulostava materiaali täydellisesti hyppysissään. Hän johdattelee katsojaa siinä missä Lilian Steineriakin ilman, että se tuntuu manipuloivalta. Elokuva kuhisee yksityiskohtia, jotka saattavat olla merkityksellisiä tai sitten vain kujeellisia vääriä johtolankoja. Keskiössä on kuitenkin Fosterin suoritus terapeuttina, joka alkaa projisoida omia tunteitaan ja traumoja naiseen, joka ei enää pysty sitä estämään. Surutta hän sukeltaa jokaiseen uuteen teoriaan olettaen, että kaikki hänen ympärillään ovat samaa mieltä hänen kanssaan.
Syöksyminen kohti todellisia tai kuviteltuja vaaroja ja sen välillä arvoitukselliset, välillä huvittavat seuraukset kuljettavat tarinaa eteenpäin tavalla, joka on yhtä aikaa holtiton ja hallittu. Kaiken kruunaa tekninen toteutus. Yksityinen elämä on kuvattu hienosti, se hyödyntää kauniita ranskalaisia kaupunki- ja maaseutumaisemia olematta klisee, jossa Eiffel-torni näkyy joka ikkunasta. Myös äänimaailma tukee elokuvan tunnelmaa: sen musiikissa sekoittuu sekä score että hahmojen elämässä soivat kappaleet. Onko Talking Headsin Psycho Killer johtolanka vai vain mainio kappalevalinta?
Lopputuloksena on katsojan herkullisesti varpaillaan pitävä elokuva, joka on jännittävä ilman että se olisi kovin väkivaltainen sekä hauska yrittämättä olla kovinkaan komediallinen. Tällaiset pienimuotoiset mutta pieteetillä toteutetut helmet ovat harvassa.
Jouni Vikman
Yksityinen elämä -elokuvan traileri
